Kapua Balkan

Vuorihulluus

Mä oon aina ollu ihan vuorihullu. Oli kyseessä tunturi, vuori, kukkula, nummi, kumpare, toppa tai muu nyppylä, ovat kaikki ne olleet aina vaivan arvoisia kavuta. Patikointi on hyvää liikuntaa ja kuntoilua, vahvistaa lihaksia, tasapainoa ja voitelee niveliä, mutta en kyllä itse ole koskaan kavunnut minnekään yksinomaan urheilusuorituksen vuoksi.

Kyllä patikoinnin palkkiot lunastetaan täysin henkiseltä puolelta.

Jo matkan aikana, patikoidessa rinnettä ylös, huomaa kuinka luonto ympärillä herättää eloon uinuvia aisteja. Rauhallinen luonto ympärillä kutsuu mieltä rentoutumaan ja aivan huomaamatta sitä alkaa nähdä enemmän ja enemmän yksityiskotia. Polkujen runsaana risteilevät juurakot, sammaleet ja varvikot, käppyräiset männyt ja niiden käävät. Upeat syksyn värit, karut kalliorinteet, hienonhieno naavatupsu -miten tää maapallo onkaan näin upea paikka. Ja miten pidemmälle matka etenee sitä paremmin luonnon midfulness toimii. Stressi hälvenee ja aistit terävöityvät.

Kavutessa yhä korkeammalle havahtuu myös kuinka oma mieli herää uteliaana pohtimaan yhä suurempia kysymyksiä. Polulla pohdinta on kuitenkin selvästi armeliaampaa ja palkitsevampaa kuin vaikka nukkumaan mennessä omassa vuoteessa. Maastossa, etenkin suurten korkeuserojen läsnä ollessa kaikki turha hälinä ja kuona väistyvät ja tilalle alkaa rakentua rauhallisempi ja vastaanottavaisempi mieli.
Ihmeellistä miten suuri vaikutus sillä on, että kaikki ihmisen rakentama ja keinotekoinen puuttuu ympäriltä. Huomaan että patikointireissuista on muodostunut minulle tärkeitä ilon ja inspiraation lähteitä, matkoja jolloin mieli etsii merkityksiä. Ikään kuin omia pikku pyhiinvaelluksia. Ja vaikka nyt en puhu pyhistä vuorista, tai pyhiinvaelluspaikoista, on helppo ymmärtää miksi niin monissa uskonnoissa vuoret ovat palvottuja pyhiä paikkoja ja elämän alkulähteitä. Olen kavunnut elämäni aikana paljon mäkiä monessa maassa ja mantereella, ja ne on kaikki erilaisia. Pieniä kukkuloita, joiden päälle on helppo mennä ja haltioitua aukeavasta maisemasta. Jyrkkiä vuorenrinteitä, joiden korkeus ja kovuus herättävät pelkoa ja kunnioitusta. Tuntureita ja paljakoita, joiden aava hiljaisuus, mykistävä ympäröivä avaruus saavat haukkomaan henkeä. On häikäiseviä lumihuippuja ja vehreitä metsäisiä vaellusreittejä, joissa pienten yksityiskohtien runsaus häkellyttää koko matkan ajan.

Oli luonnon luoma asetelma mikä hyvänsä, kapuamisella voittaa aina.

Joka kerta arkinen häly ja surina aivoissa vaimenee ja tilalle tulee hiljaisuutta, kiitollisuutta, uteliaisuutta. Siksipä siis, jälleen on kiva pistää lenkkarit jalkaan ja suunnata luontoon. Montakohan erilaista kumpua ja kukkulaa ehdin vielä kohtaamaan ennen Maglic-vuorta ensi kesänä?

12.10.2021 Kati Marttinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top