May the Force Be with You

Kapua 2019 Etiopia

May the Force Be with You

Viime vuoden marraskuusta alkaa olla pian tasan 12 kuukautta kulunut. Olen käynyt syvällä pohjalla ja noussut sieltä hitaasti ylöspäin. Silloin kun tuntui siltä, ettei missään ollut mitään mieltä tai järkeä, ei oikein kyennyt näkemään sitäkään, että jonain päivänä voi taas huomata kokevansa, että monissa asioissa on sittenkin aina jotain hyvää ja arvokasta. Se, että huomaa pysähtyä pienienkin asioiden äärellä, herättää minussa kiitollisuutta ja pysyvämpää luottamusta siihen, että suunta on muuttunut.  Mielessäni läikähti esimerkiksi eilen erään tuttavan yllättävä, lämmin halaus ja hyvän matkaonnen toivotus. Viime viikonloppuna sain viettää iltaa vanhojen ystävieni kanssa hyvän ruuan sekä yllätysseuran parissa. Se tuntui turvalliselta ja kotoisalta – koin yhteenkuuluvaisuutta ja olevani kuin osa tuota perhettä. Ja koirani kanssa metsälenkiltä kotiin palatessani huomasin laulavani ääneen. Mietin, että mahtaa jollain naapurilla olla hauskaa, jos sattuu rallatukseni kuulemaan ja ajattelin, että jos kuulee, niin toivottavasti siitä tulee hänellekin hyvä mieli. Havainnoin hetkiä, joiden läsnäolon vuoksi olen onnellisempi nyt kuin vuosi sitten.

Tuntuu, että kuljettu vuosi on ollut aikamoinen retki. Toivon, että suunta pysyy eikä kompassiin tule häiriöitä.

Aiemmassa blogissani tutkistelin monenlaisia, kuin tuuliviirin lailla myrskyssä heiluvia tuntojani. Noille aallokoille oli syynsä, aikansa ja paikkansa, mutta tiedän, että ne ovat jollain tapaa myös osa minua, pysyvästi. Isot ja joskus vähän pienemmätkin asiat saavat mieleni mylläämään. Epävarmuus luo turvattomuutta ja olen luonteeltani ratkaisukeskeinen – vaikka toisaalta ratkaisujen näkeminen tai oikean ratkaisun tunnistaminen on välillä hirveän vaikeaa. Koen olevani monen asian kanssa kovin yksin. Asun yksin ja pohdin asioita yksin. Yritän selvittää, tutkia, miettiä valintoja ja aina tilaisuuden tullen puhua niistä ääneen, jotta saisin ajatuksilleni tukea tai vahvistusta. Usein yrityksistäni huolimatta huomaan kuitenkin, että vaikka yritin puhua jostakin, jään silti asiani kanssa yksin. Enkö pystynyt muotoilemaan viestiäni, kysymystäni, ongelmaani selkeästi ja ymmärrettävästi, vai enkö kuunnellut vastausta, vai kuulinko ja luulin ymmärtäväni, mutten sittenkään ymmärtänyt. Huomaan törmääväni samanlaiseen ilmiöön elämän eri osa-alueilla ja lopulta olen nyt tulemassa siihen johtopäätökseen, että vian – jo se sellainen sitten on – on minussa. Ja jotain sille on tehtävä. Joko on muotoiltava niin sisäinen kuin ulkoinen puheensa täysin uuteen uskoon, tai lakattava odottamasta sitä, että muualta kuin itsestään löytäisi vastauksia. On pyrittävä luottamaan omiin aivoituksiin ja kokemukseensa, uskottava siihen, että lopulta minä pärjään kuitenkin aina.

Kaipaan vapauteen epävarmuuden paulasta. Mielenmaiseman avaruus voisi olla selkeyttä.

Kapua-vuoden tavoitteenani oli saada perspektiiviä omaan elämään ja tehdä hyvää muille. Työ mitä varainkeruun eteen olen toteuttanut, vei alkuun paljon ajatuksia ja aikaa, eikä horisonttia nähnyt kuin kapealta osin. Vähän kuin olisi laput silmissä kulkenut, toteuttaen yhtä missiota kerrallaan. Otin kunnia-asiana asetetun rahatavoitteen kartuttamisen ja taisin siitä jossain vaiheessa vähän stressatakin, mutta näin jälkikäteen katsottuna olen ollut hyvinkin määrätietoinen ja tavoitteellinen, sekä onnistunut suunnitelmissani – ihmeen helposti! Muistan kun yläasteella käsityöopettajani kehui joskus luokkaamme, että olemme syntyneet onnellisten tähtien tähtien alla, kun esittelimme valmiita töitämme. Saadessani varainkeruun toteuttamisen tukemiseen mukaan ensin Treenikamat.fi:n, sitten joogaopettajani Riinan sekä Ahjolan kansalaisopiston ja myöhemmin lakritsimyyntiin verbaalilahjakkuus veljeni Mikon ja kolmanteen joogatapahtumaan Om Yoga -koulun ihanat Paulan, Annan ja Siljan, koen olleeni hyvin onnellisten tähtien alla jälleen, kun nämä ihmiset ovat epäröimättä vastaanottaneet avunpyyntöni ja halunneet olla mukana kanssani tekemässä hyvää muille. On monta muutakin ihmistä, joiden osallistuminen ja läsnäolo on ollut arvokasta ja hekin ansaitsevat henkilökohtaisesti nöyrimmät kiitokseni. Horisontti on laajentunut. Näen hyvää ympärilläni ja koen hyvää oloa onnistuessani tavoitteessani.

Tuleva matka Etiopiaan avaa näkymiä varmasti vielä laajemminkin.

Nyt lähtöön on enää 21 aamua. Varusteiden testaaminen ja läpikäynti on vauhdissa ja viimeisiä hankintoja tehdään seuraavien kahden viikon aikana. Aion suorittaa koepakkaukset. Kirjoitin listan päivärepun sisällöstä ja muista vaelluksella tarvittavista varusteista. Punnitsin makuupussin ja alustan sekä kameran ja muut kamppeet. Pakkaaminen kevyesti ei ole koskaan ollut vahvuuteni. Aina on ollut matkoilla liikaa tavaraa. Mietin nytkin kaikkia mahdollisia skenaarioita, joista pahimmat ovat yöllä palelu, kivut ja säryt sekä nälkä. Jotenkin olen kuitenkin melko levollisella mielellä, ehkä siitä syystä, että olen miettinyt ne skenaariot valmiiksi. Tuskin tulevat siis sitten ainakaan yllätyksinä, vaan otan vastaan mitä on tullakseen. Tämän paremmin en ehkä olisi voinut tai osannut varautuakaan, joten olen ainakin tehnyt voitavani siinä, mihin näillä tiedoilla kykenin. Myöhemmin voin olla jälkiviisas ja monia kokemuksia rikkaampi. Olen yrittänyt opetella suhtautumaan tulevaan rauhallisesti. Yritän tehdä asioita hitaammin, kävellä verkkaisemmin, enkä säntäillä sinne tänne. Pysähtyä hetkiin. Lihasmuistin muuttaminen ei ole ihan helppoa, keho tuntuu tykkäävän vanhasta rutinoituneesta vauhdista ja joudun alituiseen muistuttamaan itseäni ottamaan iisisti, aistimaan ja elämään täydesti.

Kutsun voiman mukaani matkalle. Tarvitsen siihen myös sinua.

Seuraa matkaamme somekanavilta @kapua.fi ja @kaisakapua sekä matkablogista täällä.

Palaamisiin myös matkan jälkeen! <3

13.10.2019 Kaisa Pitkänen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Vieritä ylös