Kellon soidessa viideltä, muutama pirteä kapuaja heräsi majatalossamme. Auringonnousun metsästäjät kulkivat läpi heräävän kylän kohti näköalapaikkaa, josta saisimme ihailla aamun sarastusta Atitlan järven yllä. Aurinko nousi utuisessa aamussa ja nautimme hetken upeista järvi- ja vuorimaisemista.
Aamulenkkimme jälkeen palasimme kylään nauttimaan aamiaista. Päivän tärkeimmän aterian jälkeen pakkasimme viimeisen kerran vaelluskamppeet kasseihin ja suuntasimme kohti San Pedroa. Puhtaan paidan löytäminen tässä vaiheessa oli jo haaste itse kullekin. Laskeutuminen alas kiemurtelevaa Intiaaninnenä-polkua aamuauringon lämmittäessä mukavasti, tuntui jo jaloissa parin päivän vuorivaelluksen jälkeen.
Kylään saavuttuamme tarkoitus oli ottaa joko paikallinen chicken bus (vanha amerikkalainen koulubussi joka on tuunattu värikkääksi valoineen päivineen) tai pickup seuraavaan kylään. Bussia olisimme saaneet odottaa kuulemma tunninkin, joten otimme lennosta pickupin jonka lavalle lastattiin kaupuajat ja oppaat sulassa sovussa. Viiletimme läpi kylän pitkin jyrkkiä rantateitä kohti San Pedro La Lagunaa. Pickuppi jaksoi hyvin lastinsa kanssa vaikka ylämäissä vähän nykikin.
Lounas järven rannalla yhdessä koko retkueen kanssa tuntui jo hieman haikealta, sillä oli jäähyväisten aika. Meidän ihanat, reippaat paikallisoppaat olivat kokanneet meille upeat leiriateriat, pystyttäneet leirimme ja saattaneet meidät turvallisesti perille aina Tajumulcolta kraaterijärvelle, läpi pilvimetsien, yli jokien ja pitkin kapeiden vuoristopolkujen.
Edessä oli enää venematka takaisin Panajacheliin, josta olimme lähteneet kuusi päivää aikaisemmin. Halki utuisen Atitlan järven retkikuntamme saapui Panan satamaan väsyneenä, mutta varmasti onnellisena.
Niin ja jatkossa, kun veneen kapteeni tarjoaa laskea sen roiskesuojan, niin hän varmasti tietää mistä puhuu. Saivatpa naiset opetuksen.