Tuskien taival, eli ensimmäinen vaelluspäivä

Heti alkuun on sanottava, ettei päivä oikeasti ihan kamala ollut.
Lähdimme Tal nimisestä kylästä liikkeelle aamulla yhdeksän maissa. Kovasti jännitti, mutta meistä on huolehtimasta hyvä tiimi. Kantajat kuljettavat meidän tavarat ja opas Raj ja apuopas Ram katsovat sitten meidän perään vaelluksen aikana. Suuret kiitokset heille!

Tuntuu vaikealta, että joku muu kuljettaa minun tavarat, mutta en itse pärjäisi niiden kanssa. Ja se on toisaalta myös osa tätä hommaa.

Ensimmäinen mäki sai minut huolestumaan, se tuntui kamalan raskaalta. Muut menivät edeltä ja minä puuskutin perässä. Yritin hokea itselleni sitä, mitä meille on moneen kertaan sanottu: itseään pitää kuunnella ja kulkea sen mukaan, mikä itsestä tuntuu sopivalta. Ei ole tarpeen verrata itseään muihin, ketään ei jätetä jälkeen.

Kulku helpottui, ja koirat seurasivat meitä kuin saattaakseen meidät matkaan.

Loppumatkasta väsyin, ja rupesin miettimään, olinko tehnyt virheen lähtiessäni tänne. Mitä jos en jaksakaan?
Ja sitten meidät ohjattiinkin
hotellin pihaan. Päivän vaellus on nyt tässä. Mikä helpotus!
Päivä oli kuitenkin kaikin puolin ihana. Olen käynyt hyviä keskusteluja ja ihaillut upeita maisemia. Meidän porukka on tullut läheisemmäksi ja voimme jo jakaa vaikeampiakin fiiliksiä.
Koen itse usein ulkopuolisuuden tunnetta, nyt minusta tuntuu vahvasti, että olen osa tätä ryhmää, osa tätä yhteistä kokemusta.
Me olemme nyt täällä, yhdessä ja jaamme tämän kaiken yhdessä.