Kuljen kuten kuninkaallinen

Kuinkahan monelta löytyy askelmittarista useana peräkkäisenä päivänä lukemia 30 000- 44 000? Etiopian kapujailta löytyy! Eikä askeliaa ole otettu tasaisella maalla vaan ylös alas mutaisia, sateisia, kivisiä, ruohikkoisia, paahteisia ja hyytäviä rinteitä kompuroiden, parhaimillaan/pahimmillaan liki 1,5 km korkeuserolla! Omat hurjat huiputuspäivän lukemani syntyivät tosin suurimmaksi osaksi muulin askeltamina.

Selvää on, etteivät tällaiset lukemat synny ilman kipua ja hammnnastenkiristelyä. Viimeinen patikointipäivä alkoikin yhteisellä tunteidenpurkutuokiolla, jossa käytiin läpi n. 15 tunnin mittaisen, hienon, mutta todellla raskaan huiputuspäivän tapahtumia. Matkantekoa eivät helpottaneet korkeus- ja vatsataudit sekä retkieväiden ja veden hupeneminen. Osa porukasta oli listannut kipujen Top 3 – listaan varvas-, vaivaisenluu- ja polvikivut!

Mutta niin vaan taas saatiin tämä yhteenhitsautunut joukko hyvillä mielin viimeiselle neljän tunnin taipaleellle, joka kulki tutuissa ja superkaunissa maisemissa joen vartta mukaillen ensin 400 korkeusmetriä alamäkeen ja raikastavan paljasjalkaijoenylityksen jälkeen saman verran ylämäkeen. Mieleen tulivat Kauko Röyhkän laulunsanat: Kuljen kuten kuninkaalliset, kuljen kuten kuninkaat; minä kävelen! Mukanamme kulki opettaja pienestä kyläkoulusta, jossa olimme vierailleet.  Keräämämme kolehdin avulla isommasta kylästä hankittiin koululle niitä opettajan listaamia asioita, joita oli saatavilla. Opettajan mukaan lähti mm. 120 vihkoa innokkaille oppijoille. Virvokkeista ja kylämuusikon esityksestä virkistäytyneinä jatkoimme matkaa viiden maasturin letkassa kuin valtiovieraat konsanaan. Kuinkahan pitkään muuten kylänraitilla rallatellaan ”Piupalipaupalin” tahtiin? Samalla möykkyisellä ja mutkaisella tiellä olimme viikon aikana piipahdelleet tukka takussa ja jakaus vinossa matkalla kohti Ras Dashenia. Eivätkä luonnon ihmeet unohtaneet meitä tälläkään matkalla: upeat korppikotkat liitelevät ihan auton yläpuolella ja suloisen inhimilliset paviaanit pienokaisineen päästivät kosketusetäisyydelle! Mutkat matkassa eivät loppuneet, vaikka alla oli nelipyöräinen kulkuväline. Yhden auton rengas puhkesi matkalla ja vaihto-operaatio viivästytti autokannan pääsyä hotelliin. Posliinipönttö ja lämmin suihku odottivat!

Tiedän, että luen tämän vaelluspäiväkirjatekstini yhteisellä ilta-aterialla, kuten olemme joka ilta tehneet. Samalla, kun Mama-Kapua on lukenut meille tsemppiviestejänne. Ette voi uskoa, miten valtavan iso ilo niistä on ollut! Tänään sattuu olemaan viimeinen yhteinen ateriamme täällä Etiopiassa ja tunteet taatusti tavallistakin enemmän pinnassa. Pystynköhän tätäkään kyyneliittä lukemaan…. Ajallisesti lyhyt matka on varmasti ollut kaikille valtava matka itseen ja maailmaan. Reissun pölyt kotona pestyämme ja kokemuksia sulateltuamme, saattaa ola, että kirkkaimmiksi timanteiksi hioutuvatkin juuri ne hankalimmat hetket?

Itselleni vaellusoosuuden vaikuttavimmaksi elämykseksi nousi Ras Dashenin huiputuksen sijaan epäonnistenkin sattumusten summa. Kuten jo tiedättekin, huiputuksen piti tapahtua keskiviikkona. Edellisen päivän taivalluksesta uupuneina kukaan meistä ei halunnut lähteä rankalle reitille aamuyön tunteina muutaman nukutun tunnin jälkeen. Saimme ansaitun lepopäivän. Aikaa makoilla teltassa, siivota leirialueen roskia, rupatella ja vaikka pulahtaa virkistäytymään leirialueen ohi virtaavan jokeen. Ja vaikka livetä uimapaikan kiveltä parin metrin korkeudesta ja loukata jalkansa! Siinä samassa haihtuivat haaveet vuoden mittaisesta unelmasta: tällä jalalla ei kuljettaisi useita tunteja haastavassa maastossa, saati huiputettaisi mitään keittiöjakkaraa korkeampaa! Alun järkytyksen jälkeen vamma osoittautui olettamaani pienemmäksi ja aamuyöstä avukseni huiputusvaellukselle saapuivat 15-vuotias Multo-poika sekä muulinsa Gert. Jalka tukisiteessä pystyin kävelemään 4200 metristä ylöspäin ja jopa kiipeämään viimeiset 65 metriä lähes pystysuoraa seinämää Ras Dashenin huipulle.

Jalkaa säästääkseni päätin kuitenkin taivaltaa paluumatkan Gertin selässä. Tunnin verran taivallettuamme huomasin, ettei näköpiirissä ollut keitän muita kuin Gert-muuli, Multo ja minä. Ja valtava maisema!! Usean tunnin ajan kuljimme vaiti tai keskustelimme tyyliin ”Gert OK, You OK?” ”Toilet?”. Multo kulki kapeana ja kaunissilmäisenä kierrätysmuovista tehdyissä kirkkaanvihreissä, puolentoista euron sandaaleissaan ilman sukkia. Aamulla anivarhain maa oli vielä paikoin jäähileen peittämää. Koko päivänä en nähnyt Multon syövän muuta kuin antamani pienen aamiaiskanamunan ja puolikkaan suklaapatukan. Huiviaan Multo korjaili aika-ajoin suojaamaan paremmin kylmältä tai paahteelta. Ylimääräiset käsineeni vaihtoivat matkalla omistajaa. Välillä Multo vihelteli tai hyräili laulunpätkiä. Gert-muuliaan Multo kohteli kauniisti ja hoputti välillä paikallaan jurnuttavaa eläintä ”Met, met”-komennolla tai ruohotupolla.

En muista, milloin olisi ollut aikaa vain istua ja katsella maisemaa. Ja vaikuttua siitä näin vahvasti! Kyynelkin taisi tirahtaa. Siinä unohtuivat satulaa vasten hiertävät alushousun saumat, kivistävät polvet ja jatkuvasti liian kuumat tai kylmät vaatteet. Ja vino jakaus. Oli vain Gertin kulmikas kulku ja kahden täysin erilaisen ihmisen hiljainen toisensa hyväksyntä, välillä kaukaisuudessa vilahtelevat kapuajat, pelloilla työskentelevät ihmiset ja eläimet. Täydellinen rauha.

Näitä hetkiä tullaan taatusti muistelemaan yhdessä ja erikseen. Eikä tämä varmasti jää viimeiseksi yhteiseksi ateriaksemme. Isojen kiitosten kera jaan ennenkin jakamani afrikkalaisen sanonnan, jonka ajatus on viimeistään tämän Kapua-matkan jälkeen konkretisoitunut meille kaikille.

Jos haluat kulkea nopeasti,
kulje yksin.
Jos haluat kulkea kauas,
kulje yhdessä muiden kanssa.