Avun pyytämisen jalo taito

Suomessa asuvalla italialaisella ystävälläni oli raskas elämäntilanne. Juttelimme pitkään. Hyvästellessämme sanoin hänelle vielä: ”Älä huoli, kyllä sinä pärjäät.” Pehmeys kaikkosi nopeasti hänen kasvoiltaan ja hän katsoi minua tulistuneena. ”En pärjää! Minä en pärjää yksin eikä minun tarvitse pärjätä! Miksi teidän suomalaisten täytyy aina pärjätä. Ei ihminen aina voi jaksaa ja pärjätä. Kiitos vaan, mutta minä en pärjää.”

Se on totta, meidät suomalaiset on kasvatettu pärjäämään. Menemään vaikka läpi harmaan kiven. Talvisodan hengessä. Hampaat irvessä. Sellainen olen minäkin ja sellainen on äitini. Ja siskoni. Ja tätini. Ja mummoni, jonka lempiruno oli V.A. Koskenniemen Yksin oot sinä ihminen. Olen oppinut pärjäämään, ja pitkälle se on kantanutkin. Harvoin olen jättänyt mitään kesken, vaikka aikaa tai voimavaroja ei oikein olisi ollutkaan. Tuntuu myös tärkeältä tukea muita, jos he eivät pärjää. Väsyneenäkin olen valmis kysymään miten he jaksavat ja ojentamaan auttavan käteni.

Mutta itselleni en apua pyydä. 

Hautaan heikot hetkeni. En tarvitse apua, minä pärjään, vaikka päässä humisisi ja itku jo kutittelisi kurkussa.

Kapua-vuosi on osoittanut, miten vaikeaa minun on pyytää apua edes Etiopian vammaisille naisille. Olen vähän pahoillani, kun lakupaketti maksaa kymmenen euroa tai kun tukin läheisteni Facebook-feedit kutsuilla hyväntekeväisyystapahtumiini. Nöyristellen kyselen yrityksiltä, lähtisivätkö ne tukemaan kampanjaani.

Mutta olen alkanut oppia, kiitos kaikkien apuaan tarjonneiden ihmisten. Olen aina vilpittömän ilahtunut ja hämmästynyt, kun joku tekee lahjoituksen tai ilmoittaa haluavansa ostaa paketin Kapua-kahvia. Ihmiset läheltä ja kaukaa, vanhat tutut ja kaukaiset sukulaiset, sydänystävät, työkaverit, perheenjäsenet, puolitutut matkan varrelta. Ei voi olla totta, he haluavat, he nimenomaan HALUAVAT auttaa. Minua. Ja tyttöjä ja naisia avustuskohteissa.

Ehkä voin jo myöntää sen: minä en pärjää. En ainakaan yksin. Minä tarvitsen jokaista rakasta ihmistä ympärilläni. Tarvitsen heidän apuaan jaksaakseni töissä ja kotona, päästäkseni hankalien hetkien yli ja iloitakseni huikaisevista onnenhetkistä. Minä tarvitsen heitä kavutakseni Ras Dashenin ja keräyspottini huipulle. Ihan niin kuin naiset Etiopiassa tarvitsevat Kapuan apua.