Tunteiden vuoristorataa

Tämä päivä on yksi unohtumattomampia päiviä, joita olen saanut kokea, ja uskon, että koko ryhmästämme tuntuu samalta. Olemme saaneet tutustua Cheers-lastensairaalaan, sekä kuntoutuskeskukseen, ja ennen kaikkea, viettää aikaa lasten kanssa. Tämä päivä on konkretisoinut sen, miksi ja kenelle tätä varainkeruuta tehdään. Välillä on tuntunut vaikealta, on tuntunut, että lähetän satoja turhia sähköposteja ja yritän saada lahjoittajia ja sponsoreita eikä kukaan edes vastaa. Tämä päivä on kuitenkin ollut kaiken sen arvoista.

Olo on nyt hiukan haikea, itkuinen ja onnellinen samaan aikaan. Pitkä lentokin vielä väsyttää, ja saa tunteet pintaan. Elämä ja erityisesti elämän eriarvoisuus mietityttää, kuinka paljon onkaan kiinni siitä, mihin sattuu syntymään. Saako hoitoa ja rakkautta, vai onko vanhemmilla edes mahdollisuutta pitää lasta. Saimme kuulla useiden lasten tarinan, mistä ja miten ovat hoitoon päässeet, ja yksi pikkuinen oli kadulle hylätty, sillä tarinalla oli onneksi onnellinen loppu. Ihan koko aikaa en pystynyt kyyneleitä pidättelemään (kaikki jotka tuntevat, tietävät mikä vesiputous olen), olen onnellinen niiden lasten puolesta, jotka ovat avun piiriin päässeet, ja samalla mielessä kummittelee kaikki ne, joilla tilanne on aivan eri.

Olen iloinen myös siitä, että sain nähdä, kuinka suurella sydämellä ihmiset täällä työtään lasten kanssa tekee. Tuntui, että jokainen, johon meillä oli tänään kunnia tutustua, on mukana omasta halustaan auttaa, ja rakkaudesta lapsiin. Lapsilla on heidän kanssaan hyvä ja turvallinen olla.

Autetaan ihmiset, jooko. Nyt jos koskaan ymmärrän sen, että niillä pienilläkin lahjoituksilla on merkitys. Tuntuu, että joku 10 euroa on niin pieni summa, ettei siitä ole mitään apua, mutta kyllä siitä on! Täällä Nepalissa sillä summalla saa kolmet silmälasit. Se voi olla juuri se asia, joka mahdollistaa lapsen koulunkäynnin ja samalla tulevaisuuden.