Puolentoista vuoden takainen Camino de Santiago palasi mieleen. Yksin vaellettuna se oli fyysisesti rankka pitkillä päiväetapeilla. Rankka se oli myös henkisesti, mutta varmaan monella tapaa kasvattavakin kokemus. Caminon varrella hiipi ajatus, että seuraava matka voisi olla mukava tehdä porukassa mikä se sitten lieneekin. Mielessä pyöri monesti Kilimanjaro, mikä Afrikan korkeimpana vuorena on ”tavallisen” ihmisen tavoitettavissa, ehkä siis minunkin. Se porukan valinta vaan ei ole helppoa. Sen huomasin miettiessäni kaveria tai kavereita Caminolle. Monesti joutui toteamaan, että mikäli aikataulut eivät kohtaa tai elämäntilanne ei anna periksi, niin muutoin ei uskalla riskeerata hyvää ystävyyttä erilaisten juttujen johdosta. Jälkeenpäin voi todeta, että hyvä näin. Rakot, väsymykset ja vastamäet eivät tule samaan aikaan.
Jo Kapuaan hakeutuvissa, puhumattakaan valintaseulan läpäisseissä, täytyy olla paljon heitä yhdistäviä asioita. Kuudetta kertaa porukkaansa kokoavalta Suvilta voi odottaa jo melkoista kykyä aistia ne ”tavalliset” ihmiset unohtamatta muita mukana olevia ammattilaisia kumppanijärjestöistä ja esimerkiksi yhtä Konkari-ikkunanpesijää. Lopputulos on Saksalassa nähty ja kuultu.
Heinolasta kotiin ajellessa kimppakyytiläissavolaiskapuajattaren mopo alkoi apukuskin penkillä jo vahvasti keulimaan ideariihen myllyttäessä muistikirjaan monenmoisia merkintöjä. Tottahan se on, että tässä vaiheessa kaikki on mahdollista eikä millekään päähän putkahtavalle ajatukselle pidä sanoa ei. Tätä samaa pohdin viikolla, kun seurasin telkkarista seikkailujuoksija Jukka Viljasen haastattelua. Pahinta on pelätä epäonnistumista!
Juoksusta puheen ollen, vieläkin koskee moneen paikkaan. Aamuisin voi seurata, kun varpaat ovat taas vaihtaneet väriään ja sateenkaaren koko kirjo näyttää kulkevan koko varvaskaluston läpi. Nuorempana juostiin tyttöjen ja naisten perässä, niin nyt juostaan niiden puolesta. Näin se ikä tekee tehtävänsä ja sama pätee myös juoksumatkaan: Kun ei jaksa lyhyttä matkaa kovaa, niin sitten pitkää matkaa hitaasti. Tapahtuma oli ensimmäinen ultrajuoksuyritykseni Joensuu Night Run 12 h –tapahtumassa, jonka olin sopinut kalenteriini jo ennen Kapua –hankettani. Se nyt sattui sopivasti tähän saumaan, oli tuossa ihan naapurissa ja vielä kun viikon varoajalla sain jonkin tason sponsorin motivaattoriksi, niin tuli korkattua kaksi asiaa yhdellä kertaa: Kapua 2014 Etiopia keräyssaldo ja ultrajuoksu-ura (105,086 km)! Olihan se hieno ja mieliin jäävä kokemus muutoinkin. Varmaan siinäkin porukassa oli jotain samaa määrätietoista ja päättäväistä Kapua –henkeä, koska niin vilpitöntä oli kanssakilpailijoiden auttaminen ja tukeminen niin hyvinä kuin huonoina hetkinä tasaisella Areenan mondolla. Kisan jälkeen meni tasan puolitoista vuorokautta siinä uskossa, että tämmöistä rääkkiä ”tavallinen” suomalainen mies ei tee toista kertaa. Nyt on kuitenkin jo kahden kaverin kanssa paiskattu kättä ensi marraskuun juoksusta, joten siinä sitä taas ollaan. Kaverit eivät tosin tiedä vielä salaisesta aseestani, Ras Dashenin korkean paikan leiristä lokakuussa, kuukausi ennen kisaa.
Jotta kaikki varmasti muuttui elämässä kerralla yhdeksi Kapuaksi, niin sattui Mater –valokuvanäyttely saapumaan samaisena viikonloppuna tänne Joensuuhun. Muutaman viestin jälkeen huomattiin meidän kotona, että rintamamiestalon lasikuistilla napottaa ”Mater — kuolemaa uhmaava äitiys” -näyttelyaineisto koko komeudessaan. Parin päivän kuluttua vielä oma vaimo vetää näyttelyn avajaisissa hienon avauspuheen, kun itse yritän malttaa mieleni ja esittää ”tavallista” suomalaista kapuajaa. Enkä kotona ole vielä edes uskaltanut mainita Konkari-Kallen kutsusta Helsinkiin!
On helppo allekirjoittaa kaikki Evan ajatukset ensitapaamisesta, mutta silti vaikea ymmärtää, että porukka ”tavallisia” suomalaisia ihmisiä pärjää näin hyvin heti alkuunsa!