Huh huh, mikä päivä! Kapuajilla päivä starttasi jo neljältä aamulla, jolloin kaikki olivat järjestäytyneet ulos, otsalamput päässä ja innokkaina lähdössä kohti Ras Dashenia. Tätä päivää oli odotettu yli vuosi ja nyt se oli ihan käsillä.
Lähdimme liikenteeseen pimeästä Ambikon-leiristä katsoen kirkasta tähtitaivasta, kuun hymyilyä sekä tummien vuorien ääripiirteitä, jotka erottuivat todella selvästi. Ensimmäiset kaksi tuntia kävelimme otsalamppujemme valaistuksen varassa kivikkoista rinnettä. Aika kului nopeasti ihastellessa kaunista aamuyötä sekä kuunnellessa joen kohinaa. Kaikki kapuajat tuntuivat olevan kovin hiljaisia ja keskittyneitä, mihin astua seuraavaksi pimeällä polulla. Oli ihanaa seurata luonnon heräämistä ja auringonnousua, joka nousi pikkuhiljaa meitä ympäröivien vuorten ylle.
Olimme sopineet, että menemme yhdessä huipulle ja askel kerrallaan. Meillä ei ole mikään kiire sinne, koska kova vauhti raskaassa maastossa voisi koitua meidän kohtaloksi. Meillä oli kuitenkin 1350metriä nousua eli melkoisen paljon ja maastokin oli vaihtelevaa eli helpoksi sitä ei oltu tehty, mutta se ei ollut tarkoituskaan.
Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen kävely alkoi tuntua todella raskaalta, ihan kuin joku olisi laittanut kiviä reppuni täyteen. Ajatukseni muuttuivat negatiiviseksi ja olisin voinut jäädä jokaisella taukopaikalle odottamaan, kun muut jatkavat matkaa ja tulevat joskus takaisin. Kuitenkin joku sisäinen ääni potki minua joka kerta persauksille, sai nousemaan maasta ja menemään jonon jatkeeksi, missä muutkin toverit olivat. Tuntui, ettei sille nousulle ja päättymättömälle tielle ollut loppua, kunnes lähes kuuden tunnin tepastelun jälkeen näimme kohteemme. Ras Dashen oli edessämme, niin lähellä, mutta kuitenkin todella kaukana. Maasto muuttui vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta sisälläni syntyi hirveä tsemppi ja olin todella iloinen, etten jäänyt matkan varrella. Olihan tätä päivää odotettu kuitenkin yli vuosi ja se oli meidän kapuajien yhteinen päämäärä.
Helppoahan tämän ei pitänyt olla, jokaisen metrin eteen saimme puuskuttaa ja laittaa vaelluskenkää toisen eteen, mutta viimeinen nousu kruunasi kaiken, kun olimme jo ihan puhki. Reput heitettiin maahan, kamerat kaulaan ja vielä olisi 100m nousua. Kapuaminen muuttui boulderoinniksi. Kiipesimme viimeiset metrit vuoren kylkeä pitkin Ras Dashenin huipulle. Siinä se hetki nyt oli, jota olimme odottaneet niin pitkään ja tehneet ahkerasti töitä saavuttaaksemme sen. Kapua Etiopia 2014 oli huiputtanut Ras Dashenin ja kaikki vaelluksella olleet pääsivät huipulle asti!
Voi sitä tunnevyöryä, hyppimistä, pomppimista, naurua, itkua… Olimme tehneet sen! Tunne vuorenhuipulla oli todella uskomaton, epätodellinen. Me oltiin siellä, oikeasti! Tämä huippuhetki oli mahdollista vain ja ainoastaan hyvän tiimin takia. Olen todella onnellinen meidän hyvästä tiimistä. Olemme kuluneen viikon aikana olleet toistemme tuki ja turva, olemme voineet näyttää tunteemme sekä olla juuri se oma itsemme, joka muuallakin olemme.
Palasimme väsyneinä ja onnellisina takaisin Ambikon-leiriin, jossa meitä oli odottamassa leirihenkilökuntamme kukkien sekä vastaanottolaulun kera. Katselimme eilen, kun espanjalaisille laulettiin tuota laulua ja vihdoinkin se laulettiin myös meille. Huippua, teimme sen yhdessä!
Kiitos toverit!