Taupo, Uusi-Seelanti 5.1.2013
”Kiemurteleva kinttupolku yli kivien, kantojen ja juurakoiden saniaismetsän katveessa. Aurinko on paahtanut aamusta asti pilvettömältä taivaalta ja linnut visertävät puissa. Olen varma, että paikallinen Tui lintu sanoo, ”Tui-Tui”. Alku tuntuu kuin puskisi läpi sademetsän, jyrkkää nousua ja tiukkoja mutkia, onneksi tänään ei kuitenkaan ole kiire mihinkään. Saa pysähtyä ihailemaan maisemia. Ne ovat upeat! Arviomme mukaan huipulle kapuaminen kestää rauhallista tahtia noin pari tuntia. Olemme siis matkalla kohti Mount Tauharan huippua. En halua kuitenkaan katsoa kelloa, koska tässä ei mennä kilpaa, vaan tarkoitus on nauttia luonnosta ja liikkumisesta, sekä kuunnella omaa kehoa miten se ottaa tämän vastaan. Pohkeita alkaa polttaa kun olemme nousseet jo mielestäni aika hyvän matkaa. Mietin hiljaa mielessäni, että olenko tosiaan näin rapakunnossa. Sisulla puristan ylös seuraavan kurvin. Pikkuhiljaa huomaan, että jalat alkavat nousta kevyemmin. Olen selkeästi ylittänyt jonkun epämukavuusalueen. Kuulen puron solinaa. Lähestymme pientä puroa joka virtaa puiden alla. Ihana paikka pitää juomatauko. Oman arvioni mukaan olemme tulleet jo yli puolenvälin. Vaikea kuitenkaan sanoa varmasti, koska kasvusto on välillä niin tiheää, ettei taivasta näy ollenkaan, puhumattakaan huipusta. Nyt nousu tuntuu jo miellyttävältä.
Olemme lähteneet liikkeelle ennen puoltapäivää ja lämpötila on luultavasti 25 asteen luokkaa. Aamuvirkkuja kapuajia tulee meitä vastaan kun olemme ohittaneet puron. Yksi miehistä nostaa käden ylös kohdallani ja huudahtaa ”Give me five!” Vastaan tietysti hänen pyyntöön. Hän myös muistaa kertoa, että ylös ei ole enää pitkä matka. Kiva tietää. Nyt on hyvä fiilis jatkaa matkaa. Polku muuttuu hieman leveämmäksi ja tasaisemmaksi. Lisää iloisia ihmisiä tulee vastaan. Maisemat ylhäällä ovat kuulemma upeat. En epäile ollenkaan. Nousemme kuitenkin vielä mielestäni toisen mokoman mitä olemme jo tulleet. Alan miettiä, että näinköhän jalkani kestää tulla saman reitin vielä alas. Yllättäen vastassa on jyrkkä hiekkainen nousu ja pusikoiden välistä pilkistää sininen taivas. Olemme huipulla!
Upeat maisemat avautuvat 360 astetta. Näin kirkkaalla ilmalla näkyy horisontissa vuorenhuippuja joka ilmansuuntaan, myös lumihuippuja järven etelärannalla tulivuorten vieressä. Kyllä todella kannatti nousta. Ja vaikka nousua ei varmasti tullut muutamaa sataa metriä enempää (näin luulen), niin tätä fiilistä eikä maisemaa mitata metreissä. Nautin upeista maisemista ja yritän tallentaa niitä kameralle. Hetken levon jälkeen on kuitenkin aika aloittaa laskeutuminen. Se sujuu aika hyvin. Pidämme taas paussin purolla ja täytämme vesipullot, ihanan raikasta puhdasta vettä! Jatkamme matkaa ja vastaan tulee nyt uusia kapuajia, jotka tiedustelevat meiltä vieläkö on pitkä matka ylös. Hymyilen ja kerron, että he ovat tulleet ehkä noin yhden kolmanneksen. Heitä hieman huvittaa. Toivottavasti hekin jaksavat huipulle asti. Lähestymme maalia läpi pellon jossa käyskentelee lehmiä ja lampaita. Miten upea päivä ja vasta on iltapäivä puolessa. Nyt nauttimaan lounasta terassille ja sitten voisi käydä uimassa joessa (joku ehkä tekisi toisinpäin, mutta nyt on huutava nälkä). Lisää näitä päiviä kiitos.”
Matkani Uuteen-Seelantiin oli eräänlainen korkeanpaikanleiri, josta sai hyvää tuntumaa siihen miltä kapuaminen pienemmällekin huipulle tuntuu. Harjoittelu jatkuu nyt hieman eri olosuhteissa. Talvella voi tehdä niin paljon makeita juttuja kohottaakseen kuntoa, kuten lumikenkäillä, hiihtää tai mistä itse kukin nauttii. Veikkaan, että Kapua reissun fyysinen haaste tulee olemaan vähintään yhtä suuri kuin varainhankinnallinen. Ja mahdoton tietysti sanoa etukäteen miten ohut ilmanala Guatemalassa tulee vaikuttamaan kapuamiseen. Se jää nähtäväksi. Varmaa on kuitenkin, että tästä vuodesta tulee unohtumaton ja upea elämys kaikkine kokemuksineen! Kiitos siitä jo nyt kanssakapuajille, muille mukana oleville ja tietysti tukijoille.
Ps. Mount Tauhara onkin komeat 1088 metriä korkea kökkäre.
Hieno kirjoitus.
Kiitos Antti :)