Harjoitusripuli ja muita lähdön ajan tunnelmia

Nepalista välittyy viesti, että kuulo- ja näkövammaisten kuntoutuskeskuksessa on kylmät lattiat ja lapsilla paljaat jalat. Parissa päivässä työkaverit kiikuttavat minulle kassillisen ihania villasukkia. Mahtavaa!

Lähtöön alle viikko, puristan kahden viikon työt neljässä päivässä. Viimeisenä työpäivänä päässä humisee tyhjää. Saan paperit eteenpäin, jälki ei ole kovin kummoista, saa kelvata. Minulla on 3 minuuttia ylimääräistä aikaa matkalla työtilaisuuteen, hyvä, ehdin hakea vielä itselleni ja matkatoverilleni kuumaa vettä kestävät juomapullot.

Lähtöä edeltävälle perjantai-illalle sattuu suunnistusjoukkueemme pikkujoulut. Syön ihanaa maa-artisokkakeittoa. Sitten lähdetään KAPUA-hyväntekeväisyysbileisiin Hercules-yökerhoon ja bailataan ihan iltayhdeksään asti! Kyllä tädit jaksaa heilua. Mahtavat läksiäisbileet ja mukava potti keräystilille.

Ihan unohdin että saan maa-artisokasta ripulin. Yöllä pytyllä istuskellessani mietin, että sama juttu joka kerta, kun jonnekin olen lähdössä. Ei huvittaisi yhtään. Lentomatkailu tuhoaa maapallon. Haluaisin jäädä kotiin puolisoni ja koirani kanssa. Kahden viikon käyttäminen nukkumiseen vaikuttaa varteenotettavalta vaihtoehdolta reissaamiselle.

Älä kysy, mikä saa mut lähtemään.

En sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mutta lähdettävä on. Jotain haluan tehdä Nepalin kuulo- ja näkövammaisten lasten hyväksi. Nepalilla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni. En osaa selittää, miksi. Lähden Nepaliin, ehkä samasta syystä kuin George Mallory Mount Everestille vuonna 1924. ”Because it’s there”.

Hyvää matkaa meille!

Keräystilini:

Annikka Kalliokoski

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Vieritä ylös