Maalaushommat

Tuskin oli vielä edellisen illan ateriaa ehditty sulatella, kun kännykän torkutus jo herätteli sunnuntaiaamuun. Kolmas Bishkek-päivä starttasi käyntiin kapungin omakotitaloalueen kujilla lenkkeillen ja valokuvaten rakennuskantaa. Päällystämättömän kotikadun piennarta saattaa koristaa joko säntillinen petuniarivi, kivetys, jätepussit koirien jäljiltä tai satunnainen tölkkirivi riippuen hieman tontinhaltijasta. Huonekaverin kanssa tapasimme sydämellisen ukrainalaisen 78-vuotiaan kotipuutarhurin, joka oli muokkaamassa maata ja kitkemässä ruusuistutuksia aamukahdeksalta. Pienen tontin puutarha oli kaunis kokonaisuus edellämainittujen lisäksi iriksiä, krasseja, petunioita ja erilaisia käynnöksiä. Tämä virkku seniori kertoi meille vuolaasti harrastuksestaan ja että molempien tyttärien talot ovat viereisillä tonteilla. Käytiin luonnollisesti läpi myös lastenlapset sekä meidän kapuajien kotiolot. Mummia nauratti niin makiasti suunnitelmalle painella Karakolista Pesnja Abayalle. Kovasti hän toivotti onnea ja lykkyy sekä patikointiin että Suomeen. Kyllä on hienoa keskustella kolmen ihmisen eri kielien sanavarastoilla ja viittomin!Matkaoppaamme Michellen pitämän aamupiirin ja fiilismittarin jälkeen lähdimme bussilla päivän vierailukohteeseen, lasten kuntoutuskeskukseen (ARDI), The Public Organization of Parents of Children with Disabilities. Kiinteistössä oli pari isompaa salia toimintaterapiaa ja aktiviteetteja varten. Keskuksen ohjaajat olivat toivoneet, että näiden huoneiden katot ja maalipintaiset seinät saisivat uutta väriä pintaan. Maalit, telat ja pensselit oli saatu lahjoituksena, mutta suojapapereihin ei kuitenkaan törsätty. Vesiliukoisen maalin läiskät kuurataan mieluummin työn jälkeen.Ennen kapuajien maalaushaastetta meidät vastaanotti vammaisten Keski-Aasian työn uranuurtaja, rouva Gulmira Kazakunova. Tämän naisen hiljainen karisma ja kärsivällisyys kuvata Keski-Aasian valtioiden ihmisten tilannetta ansaitsee vähintäänkin hatunnoston. Rouva Kazakunova on aloittanut jo vuonna 1995 järjestelmällisen ja sinnikkään vaikuttamistyön vammaisten ihmisoikeuksia puolustaen. Aktiivinen työ käynnistyi siitä konkreettisesta havainnosta, että tuohon aikaan Kirgisiassa ei löytynyt tahoa, joka olisi ottanut erityisesti vammaisten naisten kysymykset tosissaan ja olojen kehittämistoimenpiteet työn alle. Vammaisten oloista ei ollut selkeää dokumentaatiota tai standardeja, puhumattakaan että lainsäädännöstä olisi löytynyt tukea.

Kymmenen vuotta myöhemmin oli aikaa perustaa erillinen järjestö Ravenstvo, joka työskentelee juuri vammaisten naisten seksuaalioikeuksien, tasa-arvon ja paremman elämänhallinnan eteen. Järjestöön kuuluu tällä hetkellä noin 450 henkilöä. Ensimmäinen toimipaikka oli valtion osoittama, tyhjillään ollut kiinteistö erityistä tukea tarvitseville lapsille. Pian paikka oli jo käynyt pieneksi, Gulmira totesi tuolistaan hieman naurahtaen menneitä vaiheita muistellen. Tie Ravenstvon järjestöjohtajaksi ja Keski-Aasian vammaisten naisten verkosto (CA Disabled Women´s Network) vetovastuuseen ei ole ollut helppo tai yksioikoinen. 19-vuotias Gulmira, silloin lääketieteellisen tiedekunnan toisen vuosikurssin opiskelija vammautui. Useamman vuoden uudelleensuuntaamisen jälkeen hän kertoi hyväksyneen itsensä sellaisena kuin on. Voisi olettaa, että tämän naisen omakohtaiset kokemukset ja pohdinnat ovat tuoneet varmasti järjestötyöhön sellaista inputtia, mitä ei kaikissa asiantuntijalausunnoissa näykään. Gulmira on myös Kynnys ry:n Keski-Aasian yhteyshenkilö.

Keski-Aasian vammaisjärjestöjen verkosto (CA Network) koostuu tällä hetkellä viidestä järjestöstä viidessä maassa; Kazakstan, Kirgisia, Tadzikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan. Vammaiskumppanuuden sivuilla (www.vammaiskumppanuus.fi) on kuvattu hyvin, mistä verkottumisessa on kyse. Naisilla on yhteiskunnallisen syrjinnän takia heikko itsetunto ja he eivät saa riittävässä määrin tietoa seksuaaliterveydestä – ja oikeuksista. Tällainen kierre altistaa esimerkiksi hyväksikäytölle. Verkostotyön kautta naiset saavat vertaistukea, minkä vaikutukset ovat monen yksilön elämässä käänteentekeviä oman elämänhallinnan positiivisesta näkökulmasta. Esimerkiksi kesäleirille osallistumisen kautta monet voimaantuvat ottamaan aktiivisen toimijan roolin arkipäivässään. Tietoja ja materiaaleja vaihdetaan, ryhmissä voi keskustella luottamuksellisista asioista ja kysymyksistä, mitkä ei välttämättä kulttuurisesti ole vielä sallittuja.
Tekemistä siis riittää Kirgisian 245 vammaisjärjestössä. Kymmeniätuhansia ihmisiä asuu vertaistuen tavoittamattomissa esimerkiksi maaseudulla. Terveydenhuolto ei pysty tarjoamaan apua esimerkiksi vammaisten psyykkisiin ongelmiin ja kuntoutuspuolessa on monia puutteita niin apuväline- kuin kuntoutushenkilöstönkin suhteen. Kirgisian valtio voi myöntää pyörätuolin sitä tarvitsevalle maksimissaan kerran viidessä vuodessa. Järjestöt mobilisoivat tämän vuoksi myös apuvälineiden ja tuolien kierrätystä.

Ryhmämme taisi hukuttaa Gulmiran kysymyksiin ja tulkit siinä samalla… Aiheesta olisi ollut niin paljon keskusteltavaa, mutta sovittu urakka haluttiin kirjaimellisesti maaliin ennen lounasta. Siispä Kapua-tiimimme tarttui työvälineisiin ja alkoi armoton koristelistojen sutiminen ja isojen pintojen telaaminen. Aika oli rajallinen, mutta mistä nyt ei usean naisen rytmiryhmä selviytyisi?! Myös rakennuksen alakäytävän katto ehdittiin maalata kertaalleen ja sitten päästimmekin järjestön henkilökunnan sunnuntaitoimiinsa. Maalipilkuilla varustettuina sanoimme kiitokset ja lähdimme oppaiden johdolla uskomattomaan kiinalaiseen pitopöytään. Kokki oli laittanut kystäkyllä. Seuraavaksi seikkailimmekin makujen maailmassa pienen pintaremontin jälkeen. Osa kapuajista lähti vielä Bishkekin basaarimarkkinoille, mutta jostain syystä lampaanliha ei ollut ostoslistalla 34 asteen helteessä.

Huomenna jätämmekin Green City hotellin ja pääkaupungin, kun suuntaamme Karakoliin. ”Maalari maalasi kattoa, sinistä ja valkoista, illan tullen sanoi hän, nyt mä lähden toviksi Bishkekistä pois.”