Kosken kuohu, sirkkojen sirkuna, yllä tähdet, vierellä vuorien seinät. Yö keräsi meidät syliinsä kuin avara kehto, Tajumulcon jääkylmä yö Goretex-vaatteissa ja karvahatussa varisi muistista lämpimässä pussissa, jossa vetoketjukin sai jäädä auki. Anivarhain heräsin oppaidemme ääniin, meille puuhattiin aamiaiseksi vaaleanpunaista velliä banaanilisukkeella. Pikakahvi kyytipoikana olin valmis nousemaan läpi vuoristokylien autenttiseen maya-kotiin paistamaan lounaaksi tortilloja (onneksi nousemaan, laskeutumislihakset mylvivät hoosiannaa ja muita pyhiä huudahduksia).
Iho muodosti jälleen aurinkorasvasta, hiestä ja hyttysmyrkkystä mainion tarttumapinnan hiekalle ja pölylle. En ole aiemmin astunut kenenkään kotiin yhtä likaisena, mutta niin vain meidät otettiin lämpimästi vastaan ja vanha maya-äiti näytti kädestä pitäen pimeässä kivikeittiössä, miten tortilloja pyöritellään sormien välissä. Omalla tekeleelläni en olisi MasterChefiä voittanut, mutta sentään sain pahimmat reiät piiloon taikinaa sikinsokin sutien.
Aterian jälkeen matka jatkui seuraavaan kylään, jossa oli tarkoitus päästä maya-saunaan ja leiriytyä sen omistajien pihalle. Perillä totesimme, että kaikki oli meille länsimaailman jättiläisille vähän liian pientä. Saunaan pitäisi kontata eikä pihakaan ollut järin suuri, teltat eivät mahtuisi. Niinpä matkaoppaamme Kalle hävisi jonnekin hetkeksi ja palatassaan ilmoitti varanneensa meille lähihotellista huoneet. Vaikkei vesi norunut kovalla paineella hanasta, tuntui peseytyminen pieneltä fanfaarilta rymettyneessä ihosolkussa. Illan tihentyessä joimme parvekkeella kylmät Gallo-oluet seuraten kylän elämää. Miehet kantoivat selässään vuorilta hakkaamiaan puukuormia, joku kuljetti riutunutta lehmää. Laskeva aurinko veti taivaalle keltaisen viivan.
Misku Välimäki