”Katse on tärkeä latinalaisamerikkalaisessa kulttuurissa”, valisti chileläinen ystäväni, ”tärkeämpi kuin täällä”. Hän kertoi olleensa Chilessä paljon tekemisissä köyhän alkuperäisväestön kanssa ja sanoi, että mapuche-intiaanit ovat hämmästyttävän onnellisia puutteesta huolimatta ja ottavat vieraat vastaan lämpimästi.
Luultavasti Guatemalankin alkuperäisväestö, joista merkittävä osa on maya-intiaaneja, tervehtii meitä iloiten: koskevat vaatteitamme, hiuksiamme, halaavat, kättelevät niin, etteivät aikoisikaan päästää irti. Se on siellä kuulemma tapana. Ystäväni kehotti kuitenkin myös varautumaan kulmain alta heitettyihin vihaisiin katseisiin. Se kertoo, ettei apua tahdota ottaa vastaan, että matkamme on juuri hänen, tuiman luimistelijan, mielestä turha. Ihan sama, vaikka olisimme keränneet 100 000 euroa tai vaikka lahjoittaneet hänelle sata tapiiria. Omanarvontuntoa niillä ei osteta. ”Kunnioita katsetta”, ystävä sanoi, ”annan hänen silloin olla”.
Ystäväni osui puheenvuorollaan oman hyväntekeväisyys-kipuiluni ytimeen. Auttaja tarvitsee aina kohteen, autettavan. Asetelmassa on lähtökohtaisesti jotakin alentavaa. Eikä vain sitä, vaan myös jotakin ylentävää: minä, hyvä ihminen, autan. Pöh.
En ole hyvä ihminen. Olen ihminen hyvässä tilanteessa. Minulla on ollut turvallinen lapsuudenperhe, olen saanut käydä koulua, opiskella mitä tahdon, valita aviopuolisoni, minulla on ammatti, (pätkä)työ ja katto pään päällä. Ja kaiken huippuna, oma psyyke kutakuinkin vakaa, tietääkseni. Kaikki asioita, joita ei voi pitää itsestäänselvyyksinä, ei globaalisti, eikä paikallisesti kotimaassa.
Kun katselen itseäni, näen Maslow’n tarvehierarkian huipulla keikkuvan onnellisen tytöntyllerön, joka on ponnistamassa kohti suurta ikiomista unelmista kehrättyä keltaista purukumipalloa. Keltaista siksi, että se on lempivärini ja tällä tasolla on varaa valita väri. Purukumia siksi, että olen jauhanut näitä pilvilinnojani niin pitkään. Siinä pallossa kieppuu sellaisia sanoja kuin seikkailu, vuoret, eksotiikka, arjen pakoilu, hyvä seura, itsensä voittaminen ja kyllä, myös auttaminen. Eikä siinä mitään. Tällaisen tilanteen soisi joka iikalle. Ja juuri tätähän me kapuajat edistämme: siinä missä me jatkamme tarveportakoilta kapuamista Tajumulcon tulivuorelle, siinä paikalliset pääsevät toivottavasti kipuamaan edes sen ensimmäisille askelmille.
Se on arvokasta työtä, en minä sitä sano. Ja se vaatii hemmetisti duunia, 100 000 euroa ei ole mikään iisi piisi. Ja kyllähän tässä ihan tosissaan ollaan myös palvelutehtävässä. Käytän tietoisesti teologin vapauttani napata juuri tuo sana, palvelutehtävä, koska se on minusta tosi hyvä sana. Ainakin parempi kuin ylhäältäpäin tuleva auttaminen. Mutta hyvää ihmistä ei sekään minusta tee. Olen edelleen ihminen hyvässä tilanteessa. Minulla on varaa pohtia esimerkiksi elämän syvämerkityksiä, ja ehkä yksi niistä on juuri tämä: koettaa kiskoa vähäväkisiä Maslow’n tikkaita ylemmäksi. Tuntuu, että kun itse laittaa kiertoon sitä hyvää, mitä on saanut, se tekee tästä maapallosta himpun verran oikeudenmukaisemman paikan. Vähän niin kuin jakaisi muillekin keltaisia purukumipalloja, semmoisia ihan pieniä. Himppuja.
Ja sitten, hyvät ja huonot lukijani (sillä eihän lukija, ihminen, koskaan ole vain hyvä tai huono, ellei ajatella ihan kirjaimellisesti hyvää lukijaa, joka osaa tavata kaikki kirjaimet peräkkäin ihan oikein – bravo! – mikä itse asiassa on aika suuri etuoikeus, eikä ollenkaan mikään naurun asia) olkaa ystävällisiä ja tukekaa mun proggista. Siihen on kaksi mahdottoman hyvää syytä: tärkeämpi on se, että se tulee riipivään tarpeeseen Guatemalassa, tapiirien ja tropiikin maassa. Ja sitten toisekseen, meidän kapuajien henkilökohtainen keräystilanne päivitetään taas pian ja olisi ihan älyttömän noloa, jos ei mun kassassa näkyisi mitään. Sehän paljastaisi totuuden siitä, että mun varainhankinta on ihan aluillansa. Vaikka toki hihani pullistelevat ässiä. Mutta niistä ehkä joskus toiste.
Muchas gracias!
Tässä vielä linkki, miten tukea hyvää hanketta: http://www.kapua.fi/osallistuja/misku-valimaki/