Huiputus

Valmistautuminen tulevaan huiputukseen alkoi toden teolla edellisen illaan ateriatankkauksella ja aikaisella nukkumaan menolla jo kuuden aikaan illalla. Nukkuminen oli levotonta tulevan klo 24 herätyksen ja tulevan kapuamisen pyöriessä mielessä. Valojen syttyessä oltiin valveilla oltu jo jonkin aikaa jännittyneenä odottaen tulevaa koitosta.

Aamuhässäköiden jälkeen päästiin ulos laittamaan valjaat, raudat kenkiin ja  jäähakut kädessä otsalamppujen valossa tallusteltiin jonossa 50 metrin päässä odottavan rinteen kupeeseen. Kukin meistä kiinnitettiin samaan köyteen sekä kapuajakaverin että oppaan kanssa. Oppaiden kiinnittäessä köysiä oli aikaa katsella ylös rinteessä etenevää otsalamppujen riviä: kovin jyrkältä näyttivät jo ensimmäiset metrit.

Yön pimeydessä johdossa kulkeva oppaamme veti meitä eteenpäin vauhtia, joka sai minut ja Mirkun ihan väsyksiin. Slowly, slowly -pyynnöt kaikuivat kuuroille korville, kun oppaamme tuntui päättäneen vetää meidät vauhdilla huipulle. Äkkinäinen käännös jyrkänteen reunalla sai sydämen jättämään useita lyöntejä väliin, minkä jälkeen se sitten tykyttikin tiuhaan tahtiin jyrkän nousun jatkuessa vielä p-i-t-k-ä–ä-ä-ä-ä-ä-n. Otsalamppujenkin valossa näkyi kuinka jyrkillä rinteillä vaelsimme: jo silloin kauhistutti ajatella paluuta päivänvalossa, jolloin joutuu näkemään kaikki railot ja jyrkänteet, jotka nyt ohitimme armahtavassa pimeydessä.

Auringon ensisäteet paljastivat meille ympäröivän kauneuden: lumouduimme täysin. Puolivälissä nousuamme pidimme pienen hartaan hetken kera upeiden valokuvien. Aurinkolasit päähän ja matka jatkui. Askel painoi, ilmaa oli yhä vähemmän ja voimat vähenivät hetki hetkeltä. Viiden tunnin vaelluksen jälkeen pääsimme viimein näkemään huipun! Enää 2 tuntia jäljellä, kertoi oppaamme. Mutta kovin, kovin jyrkältä näytti tuo viimeinen rinne. Huipulla oli ruuhkaa, kun edellämme menneet 10-20 kiipeilijää jonottivat pienellä huipulla saadaakseen itsestään huiputuskuvan.

Ennen rinteen alkuun pääsyä olivat huipulla kuvaa jonottaneet kiipeilijät ehtineet jo kaikki laskeutua alas. Yhden railon loikkaus-ylitys ja viimeinen nousu huipulle alkoi. Alhaalta matka näytti kohtuullisen lyhyeltä, mutta niin vain rinteen jyrkkyys ja ilman ohuus verotti voimia ja parisen tuntia siihen viimeiseen nousuun meni. Ylhäällä olikin fiilis sitten ihan huikea!

// Päivi

Vuorivaellus täysissä jäätikkövarusteissa on kyllä ihan oma lajinsa. On todella ihailtavaa, että Kapua-ryhmämme naiset ennakkoluulottomasti hyppäsivät tähän(kin) haasteeseen. Ennen varsinaista Huayna Potosin valloitusta takana oli kuitenkin jo useita teltta- ja majaöitä, sitä ja tätä vaivaa, palanutta ihoa, rakkoja, hiertymiä ja päiväkaupalla repun raahaamista pitkin kivikkoisia ja ylös-alas polveilevia trekkipätkiä. Väsymystä oli jo kropassa, mutta innolla odotimme tositoimiin pääsyä. Kukaan meistä ei kuitenkaan tarkalleen tainnut tietää mitä huiputusyö- ja päivä toisi tullessaan. Aamulla varusteita välpätessä jännitti ensimmäistä kertaa, mutta päätin, että huipulle mennään. Kapuaja-Päivi oli parini ja tiesin, että kaverina on toinen yhtä periksiantamaton tyyppi. Matkan varrelle mahtui väsymystä ja vaikeuksia, mutta hetkittäisestä uskonpuutteesta huolimatta taapersimme askel kerrallaan eteenpäin yön pimeyden vaihtuessa kirkkaaksi auringonpaisteeksi. Vihdoin olimme huipulla ja heitimme high-fivet 6088 metrin korkeudessa. Fiilis oli uskomaton eikä sanat riitä kuvaamaan huiputushetkeä, mutta päällimmäisenä mielessä oli kiitollisuus. Kiitin jalkojani, jotka vievät minut perille, vaikka mieli välillä oli eri mieltä. Kiitin myös lähimmäisiäni, jotka kerta toisensa jälkeen jaksavat tukea minua erinäisissä tempauksissani. Kapusin huipulle heidän voimallaan.

Kiitin myös Kapua-kavereitani. On hienoa olla osa porukkaa jossa kaikki ovat niin erilaisia, mutta kuitenkin kovin samanlaisia. Jokainen ylittää itseään tekemällä asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella ja vaikeuksista huolimatta jaksaa tsempata. Erilaisia haasteita matkaamme on tosiaan mahtunut, mutta näitä kaikkia kokemuksia muistellaan varmasti jälkeenpäin hymy huulilla – selvittiinpähän! // Mirjam

Nyt kun tätä kirjoitan on nukuttu pitkä ja palauttva yö lakanoiden välissä. Eilinen huiputuspäivä tuntuu vielä melko epätodelliselta. Itse nukuin 2.5 tuntia odottaen käskyä nousta ylös ja pukea varusteet päälle. Edellisenä yönä kuumehorkka piti itseäni valveilla ja henkisesti oli jo luopunut huiputushaaveista. Kuume oli illalla 38  ja yöllä paljon enemmän. Aamulla sain pari kuumetta alentavaa lääkettä ja olon parannuttua päätin yrittää ylös.

Kohti huippua lähdettiin siis klo:24. Samalla itselleni selvisi kuumeen tarkoitus, vatsatauti. Olimme kavunneet ylöspäin reilu tunti kun ensimmäisen kerran pyysin oppaaltamme lupaa mennä ”toilettiin” . Otsalampun valossa jyrkänteen reunalla tyhjensin kuplivan suoleni neljä kertaa rukoillen voimieni riittävän matkaa jatkamaan. Asken kerrallaan uskaltamatta katsoa ylöspäin jatkoin matkaa. Köysiparini  Saana tsemppasi upeasti niinä hetkinä kun oma uskoni oli lähellä loppumista.

Kahdeksan tunnin kapuamisen jälkeen olimme vihdoin huipulla. Itkua, naurua, helpotusta ja henkeä salpaavia maisemia. Tätä olin tullut hakemaan. Itsensä voittamista, äärirajoille venymistä ja henkisen kantin testaamista. Tämän kaiken saavutin ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä. Toivon että matkan merkitys itselleni selkenee vielä tulevaiseuudessa enmmän. Nyt päälimmäinen tunne on suuri kiitollisuus kanssa kapuajille, tsemppaajille, oppaille, Noralle ja tietenkin kotiväelle. // Minna

Pilkkopimeässä, otsalamppujen valossa kohti huippua kapuaminen tuntui loputtomalta projektilta. Usko ja voimat meinasivat loppua useassa kohdassa, eivätkä oppaan ”5 more hours to the top” -kommentit lohduttaneet yhtään. Toinen toisiamme tsempaten etenimme pienin askelin. Upea auringonnousu paljasti meitä ympäröivät maisemat. Askel, askel, tauko -rytmitys sai kun saikin meidät neljä huipulle. Itsensä ylittämisen tunne oli huikea. Vuorelle kapuaminen oli hulluinta mitä olen ikinä tehnyt. Hyvin nukutun yön jälkeen, se alkaakin jo tuntua hienoimmalta mitä olen ikinä tehnyt. Ei voi olla kuin ylpeä koko hienosta Kapua-porukasta! // Saana