OMA KAPUA- VAELLUS 9.-15.11.2026 KILIMANJARON KANSALLISPUISTOSSA

Lensimme kohtaloamme uhmaten Precision Air-yhtiön lennolla Dar Es Salaamista Arushaan 8.marraskuuta 2026. Meitä oli Oma Kapua-matkalla mukana yhteensä 11 osallistujaa, joista kahden lähtö vaellukselle estyi valitettavasti infektion vuoksi, joten vaellukselle lähtijöitä oli 9. Ryhmässämme ei ollut matkantoimiston saati Kapuan ryhmänjohtajaa, joka jälkikäteenkin ajateltuna ei ollut paras mahdollinen järjestely ja taisi tulla myös paikalliselle vaelluksen järjestäjälle yllätyksenä.
Illansuussa hotellilla tapasimme oppaitamme, jotka kävivät läpi jokaisen kanssa varustetarkistuksen. Varusteet kaivettiin esiin yksitellen ja esiteltiin oppaille. Seuraavana aamuna jätimme hotellille vaelluksella tarpeettomat tavarat hotellille säilytykseen ja siirryimme bussikuljetuksella duffelilaukkujemme, vaellussauvojemme ja reppujemme kanssa kohti Kilimanjaron kansallispuistoa ja Machamen porttia. Bussissa oli riemukas, odottava ja lupaava tunnelma, paikalliset oppaamme ja muu henkilökunta lauloivat, laulattivat meitä ja kaikkia nauratti. Olimme lähtöpaikalla hyvissä ajoin, ohjelmassa oli mm. rekisteröintiä ja tiimimme tarjoama lounas sekä odottelua tuntemattomasta syystä.
Koko meitä luotsannut paikallinen tiimi oli erinomainen, luottamuksen arvoinen ja ammattitaitoinen. Ryhmäämme opasti viisi koulutettua ja kokenutta opasta, pääoppaana ja raskaimman vastuun kantajana 62-vuotias Galaxy, joka oli kokenut, tyyni, hiljainen ja viisas mies. Osa nuoremmista oppaista osasi huomioida luontevasti hankalat kohdat ja tarjota apua/kättä/neuvoja, mutta osa porskutti menemään kärjessä vailla ”huolen häivää”. Vetovastuussa oleva opas vaihteli eri päivinä. Me kapuajat ja oppaat kuljimme yhtenä ryhmänä, viimeisenä aina yksi opas huolehtimassa, ettei kukaan tippunut kyydistä. Oppaiden lisäksi paikallisten ryhmään kuului keittiöhenkilökuntaa, hullunhauska viinaan menevä pääkokkimme Shakira ja hänen keittiöhenkilökuntansa, lukuisia kantajia ja mm. vessahuoltajat, joiden tehtävä oli todella tärkeä. Tarvittaessa kantajista pystyttiin irrottamaan meille luotettavaa vaellusseuraa esim. reppujamme kantamaan. Oppaita lukuun ottamatta muu henkilökunta ja kantajat menivät aina vaelluspäivät omia menojaan ja polkujaan hurjaa vauhtia meihin verrattuna eikä askel tai ohut ilmanala näyttänyt painavan heitä ollenkaan.
Vaellus alkoi intoa puhkuen vehreässä vuoristometsässä. Matkan edetessä meille selvisi, ettemme ehtisi leiriin ennen pimeän tuloa, joten jatkoimme matkaa otsalamppujemme turvin säkkipimeässä viidakossa.
Yövyimme kahden hengen teltoissa, jotka oli pystytetty meille aina valmiiksi saapuessamme leiriin ja ne myös purettiin, pakattiin ja kannettiin seuraavaan leiriin joka päivä. Kantajat toivat duffelikassimme perille, teltan pohjalla oli lisävarusteena jonkinlaiset vaahtomuovipatjat, joiden päälle viritimme ilmatäytteiset retkipatjamme ja makuupussimme. Kahden hengen teltan lattiatila riitti juuri kahdelle patjalle, kahdelle duffelikassille ja kahdelle repulle. Ruokailuteltassa oli pitkä pöytä pöytäliinoineen, jonka ympärille yhdeksän henkinen ryhmämme mahtui istumaan retkituoleille. Ennen ruokailuja oli järjestetty lämmintä vettä ja saippuaa käsien pesuun ruokateltan ulkopuolelle. Leirissä oli aina myös kolme vessatelttaa, joissa oli matkailuautotyyppinen kemiallinen kuution muotoinen istuttava (!) vessa ja riittävästi vessapaperia. Keittiöhenkilökunta huolehti myös siitä, että saimme iltaisin ja aamuisin kiehuvaa vettä juomapulloihimme, välillä pullo oli hyvä sujauttaa makuupussiin lämpöä tuomaan.
Aamupalaa ja ruokaa oli vähintäänkin riittävästi ja sen syömistä myös tarkkailtiin, jopa videokuvattiin korkeammalla, koska ruokahaluttomuus iski helposti matkan edetessä. Aamupuuro oli usein velliä ja turvasi siten hyvin nesteen saantia, juomaksi oli mm. inkivääriteetä, tavallista mustaa teetä, kaakaota ja pikakahvia. Puuron ja lättyjen lisäkkeeksi oli tarjolla vaniljalla maustettua voita, hunajaa, maapähkinävoita, hilloa ja Nutellaa, aamupalalla tarjolla oli myös paistettua munaa ja paahtoleipää. Ruoka koostui riisistä, pastasta, perunasta, pavuista, kypsennetyistä kasviksista ja erilaisista kastikkeista, liha oli kai lähinnä kanaa. Myös erilaisia uppopaistettuja artikkeleita oli tarjolla, niiden sisältö ei tainnut oikein ikinä aueta meille, vaikka niitä söimmekin.
Jokaisen päivän alku oli samanlainen, kello kuusi iloinen ja pirteä, hymyilevä ja kohtelias Adam tuli tarjoilemaan meille teltan oviaukosta aamuteetä tai –kahvia. Kello seitsemän oli aamupalan aika ja tavoitteena oli pakata tavarat ja päästä matkaan kello kahdeksan. Edellisenä iltana meille oli kerrottu, minkälaiset vaatteet olisivat tarpeen. Sadevarusteet piti olla koko ajan repussa käden ulottuvilla ja tulivat tarpeeseen – olisiko ollut niin, että yhtenä ainoana päivänä ei tullut pisaraakaan vettä. Ensimmäisen päivän vaelluksen venähdettyä pimeälle kuljetimme myös otsalamppuja repuissamme koko loppumatkan. Juotavaa oli syytä varata vähintään kaksi litraa ja matkan varrella tarvittiin myös pissaliinaa/vessapaperia, koska tarpeet tehtiin tilanteen mukaan vähän paremmassa tai huonommassa näkösuojassa
Koska emme olleet liikkeellä parhaan sesongin aikaan vaan minisadekaudella, ei muita kulkijoita ollut juurikaan. Tapasimme ryhmän nuoria ukrainainalaisia miehiä sekä toisen ryhmän ranskalaisia nuoria miehiä, joista yksi uskaltautui kysymään yhden naispuolisen ryhmän jäsenemme ikää – vastaukseksi annoimme ensin pokkana 85 v.! Kohtaamiset olivat aina kannustavia ja piristäviä.
Tarkoituksenani oli tällä kertaa pitää tarkkaa matkapäiväkirjaa, mutta niin siinä vain kävi, ettei energia taaskaan riittänyt siihen. Päivät kulkivat samaa rataa, aamusta lähtö, illansuussa saapuminen leiriin, ruokailu ja nukkumaan ja sama uudestaan. Siksi en pysty tässä erottelemaan selkeästi päiviä toisistaan. Maaston muodot ja pohja sekä kasvillisuus muuttuivat matkan edetessä koko ajan karummaksi, lopuksi maisema oli sellaista, jota voisi kuvittelevan olevan kuussa. Askel lyheni. Alusta ei ollut ollenkaan helppokulkuista, taivalsimme erilaisten kivien ja kivikoiden, kallion, juurakoiden, soran päällä ja loppuvaiheessa vielä kilometritolkulla mutavellin keskellä. Eläimiä emme juurikaan nähneet, ainoastaan valkoniskakorppeja, raitaselkähiiriä ja yhden karvaisen toukan, emme edes apinan apinaa sademetsäosuudella.
Meitä oli yhdeksän kapuajaa ja jokaisella on nyt oma yksilöllinen kokemuksensa vaelluksesta sekä ryhmästämme. Joku olisi halunnut vaeltaa täydessä hiljaisuudessa, joku toinen sai voimaa jatkuvasta puhumisesta ja kaikki muu oli siltä väliltä. Onneksi kuitenkin pystyimme ryhmänä pääsääntöisesti kannustamaan ja tsemppaamaan toisiamme, koska jokaisella oli välillä omat heikot hetkensä. Yöunet olivat katkonaisia korkeassa ilmanalassa, ruokahalu ajoittain olematon ja hengitystieinfektiot yskittivät ja ripuli raikasi telttavessoissa ja polunposkessa. Pienetkin myötätunnon eleet, halaukset, taputukset olalle, evään tarjoamiset ja huumori- ajoittain mustaakin mustempi- auttoivat meitä kaikkia askel askeleelta eteenpäin.
Ensimmäisen yön vietimme Machame Campissa (3020 m) ja toisen yö Shira Campissa (3850 m) laavakentällä. Kolmantena päivänä nousimme Lawa Tower Campiin (4600 m), josta laskeuduimme yöksi Barranco Campiin (3900 m). Barranco Camp sijaitsi jylhässä laaksossa ja sitä ympäröivät upeat basalttiseinämät ja vuoristokasvillisuus. Neljäntenä aamuna lähdimme nousemaan Barrancon seinämää pitkin, joka oli osalle meistä reitin hienoin osuus. Sauvat annettiin pois ja saimme käyttää myös käsiämme seinämää edetessämme. Yöksi saavuimme Karangan leiriin (4050 m). Viidentenä päivänä nousimme karun vuoristomaiseman halki Barafu Campiin (4650 m), jossa oli tarkoitus valmistautua huiputukseen ja levätä. Barafu eli “jää” oli viimeinen leiri ennen huipulle nousemista. Sijainti oli tuulinen ja karu.
Kun yö kääntyi kuudenteen päivään, alkoi huiputuksemme keskiyöllä sysipimeässä ja kylmässä kohti Afrikan korkeinta kohtaa. Ohjeeksi saimme pukea päällemme kaikki vaatteemme ja hetken noustuamme tunsimmekin pakkastuulen raa’an purevuuden. Matka eteni letkassa etanavauhtia, pienin matalin askelin ja hengitys tiukalla. Jossain vaiheessa oppaamme järjestivät meidät uudestaan, järjestelyssä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Niinpä yksi hännille jätetyistä ”kipaisi” saman tien kärkijoukkoon vähin äänin ja puhutin toisen myös sinne. Niinpä jäin yksin pääopas Galaxyn ja David-oppaan kanssa. Yritin parhaani mukaan taittaa matkaa omaan tahtiini, mutta sitkeän yrittämisen, psyykkaamisen, taukojen ja oppaiden upean kannustuksen ja tsemppaamisen jälkeen rajani tuli vastaan 5219 metrin korkeudessa. Niinpä annoin Kapua-lakanan pääoppaalle vietäväksi huiputtajille ja päädyimme palaamaan takaisin leiriin Davidin kanssa. Vaikea sanoa, mikä katkaisi kamelin selän tällä kertaa – ainakin fyysinen valmistautuminen tähän koetukseen oli (jälleen kerran!) täysin riittämätöntä, sen toki tiesin etukäteenkin eikä se tullut itselleni yllätyksenä.
Pettymys oli todella iso, toisaalta olin perheelleni uhonnut tällä kertaa huiputtavani tai tulevani kotiin sinkkiarkussa, joten ehkäpä valitsemani vaihtoehto oli loppujen lopuksi suurta viisautta. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, mun on nyt syytä ymmärtää lopettaa rimpuilu, vastaanhangoittelu, riehuminen ja repiminen ja arvostaa suuresti sitä kaikkea, mitä olen vastoin kaikkia todennäköisyyksiä saanut jo nähdä, kokea ja tuntea.
Kiitos koko ryhmälle matkaseurasta, jaetuista hetkistä, nauruista ja itkuista!
Huiputuspäivästä tulee erillinen kirjoituksensa, onnittelen tietysti sydämeni pohjasta kaikkia huiputtajia, olette rautaa, sisukkaita ja sitkeitä upeita kapuajia koko porukka!






Koskettava ja hieno kirjoitus Manta ja onnittelut huikeasta kapuamisesta !!
Kiitos kertomuksesta. Päättäväinen tekeminen on viisautta. Päätös keskeyttää on vahvan yrittäjän osoitus. Matka jatkuu ja laulu raikaa. Mikä onkin tärkeintä.
Aivan täydellinen ja rehellinen kuvaus matkasta ja sen haasteista ja huipuista. Parahin telttakaverini Manta❤️
Kiitos Manta matkakertomuksesta!🏔️ Olet upea! 💚💪
Hyvin tsempattu Manta! Upeat maisemat!
Kiitos tärkeästä ja vaikuttavasta tekstistäsi, Manta!
Lämpimästi olen teitä kaikkia ajatellut tämän reissun ajan.
Kiitos kirjoituksestasi huikea Manta. Tuntui, että elin mukana, vaikkakin sohvan nurkassa ja takkatulen ääressä. Elli
Ihana kirjoitus Manta💚
Ihana kirjoitus Manta💚 Upeasti kavuttu!
Voi Manta miten upeasti otit meidät seuraajat metri-metriltä mukaan!
Kehossa tuntuu kuin olisi ollut mukana – niin mahtava kuvaus, mahtava tsemppaus
ja omien rajojen tunnistaminen = todellinen Kapuaja!!
Kiitos mukaan pääsystä ja Onnittelut iha huikeasta suorituksesta, kokemuksesta
ja kaikista kohtaamisista! Syytä suureen Ylpeyteen – mikä kokemus!
Kiitos kun pääsi mukaan!!