AUTTAMISTA ”PÄÄ PILVISSÄ JA JALAT MAASSA”?
Olen aina halunnut yrittää vaikuttaa asioihin enkä ole osannut vain tyytyä vallitseviin olosuhteisiin. Siksi tein lyhyen pyrähdyksen (hyvinvointialue)politiikkaankin, halusin yrittää vaikuttaa osaamisalueillani (erityisesti lasten ja nuorten ja vammaisten/kehitysvammaisten asiat, olin perehtynyt myös aikuisten syöpäsairauksien hoitoketjuihin), mutta en valitettavasti kokenut voivani hyödyntää asiantuntemustani. Nopeasti huomasin, että poliittinen päätöksenteko ja siihen liittyvät tavat toimia eivät oikein luonnistu minulta. Todennäköisesti olen olen liian suorasanainen ja minulta puuttuu paljon politiikassa tarvittavia ominaisuuksia kuten tietynlaiset sosiaaliset taidot, pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys. Poliittisen mahalaskuni ansioista tulin kuitenkin valituksi mm. Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen hallitukseen ja Pirkanmaan hoitokodin valtuuskuntaan, joten olen päässyt vaikuttamaan muuta kautta itselleni tärkeisiin asioihin. Lopettaessani hyvinvointialuepoliitikassa otaksuin, että kanavoisin vapautuvan ajan ja energian todennäköisesti mm. kehitysyhteistyöhön lasten hyväksi, hyvin pienimuotoiseen ilmastovaikuttamiseen, italian kielen opintoihin ja siirtolapuutarhailuun.
Hyväntekeväisyys-/kehitysyhteistyöharrastukseni on todella ristiriitainen asia. Kun kerroin edellisestä Kapua-projektistani Kapua 2024 Nepal tiimi – Kapua minulta kysyttiin, että jos haluamme oikeasti auttaa, miksi matkustamme itse Nepaliin? Että jos oikeasti haluatte auttaa, miksette anna myös henkilökohtaisia matkaa varten budjetoituja rahojanne hyväntekeväisyyteen! Tai että tuollainen rahankeruu, jolla ”oikeutatte” matkanne, on vastaava ilmiö kuin ”viherpesu”. Tai miksi ette auta kotimaassa lapsia ja vammaisia?
Myös aika ajoin esiin tulevat hyväntekeväisyysjärjestöjen rahojen kavallukset ja muut väärinkäytökset aiheuttavat usein aiheellisesti kysymyksiä ja epäilyä rahojen perille menosta. Itse haluan uskoa, että kun Kapuassa toimimme Ulkoministeriön hankkeiden kanssa yhteistyötä tekevien luotettavien avustusjärjestöjen (mm. SOS Lapsikylä, Väestöliitto, Kynnys, Taksvärkki) kautta, on kontrolli tiukkaa ja läpinäkyvää. Etsiessäni auttamisen tapoja olen myös käytännössä törmännyt siihen muun avustusjärjestön kautta, että jos avustettavan paikallistahon talous- ja hallintokapasiteetissä on epäselvää suhteessa rahoittajan vaatimuksiin, projekti keskeytetään tai sitä ei aloiteta. Kapualla on ollut myös onnistuneita projekteja kotimaassa mm. Poikien puhelimen ja Tyttöjen Talon hyväksi.
Olen yrittänyt perehtyä aiheeseen eri puolilta, mm. lukemalla Matti Kääriäisen kirjoittaman kirjan Kehitysavun kirous. Kirjassa tarkastellaan kehitysapua kriittisesti. Olen yrittänyt saada kiinni käsitteestä ”valkoinen pelastaja/white savior”. Olen pohtinut usein esitettyä kritiikkiä siitä, että autettavien kuvia käytetään rahankeruussa. Olen tutustunut mm. Ulkoministeriön ”Suomalaisten mielipiteet kehitysyhteistyöstä 2025”- tutkimusraporttiin. Perehtymiseni on vielä lapsen kengissä ja aion tutustua jatkossakin avoimin mielin kehitysyhteistyön eri puoliin ja mielipide-eroihin.
Itse olen jo vuosikymmeniä pitänyt ”älyllisesti laiskana” matkustaa vain matkustamisen ilosta ja siitä etuoikeudesta, että siihen on aikaa ja varaa. Ilmastoasiat ovat huolettaneet jo vuosia, löysin ystävälleni lähettämistäni vanhoista kirjeistä maininnan ”kasvihuoneilmiöstä” 80-luvulta. Olen miettinyt mielekkäämpiä tapoja matkustaa, matkustamisen ja lentämisen lopettamista kokonaan, pidentänyt reissujen kestoa lyhyiden pyrähdysten sijaan ja matkustanut maata myöden. Olen haaveillut auttamisesta kansainvälisessä avustusjärjestössä ja käynyt sitä varten valmistavia koulutuksia. Elämäntilanteeni ei kuitenkaan ole sallinut äkkilähtöjä katastrofialueille.
Olen usein tuntenut syyllisyyttä liian hyvistä olosuhteista esimerkiksi hotelleissa tai ravintoloissa kotimaassa ja ulkomailla. Myöskään se, että turismi on iso tulonlähde ja voi mahdollistaa sen parissa työskenteleville aineellisesti paremman elintason kehittyvissä maissa, ei ole hälventänyt syyllisyyttäni. Olen tuntenut epätoivoa maailman epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Olen ollut kateellinen ja todella tuohtunut siitä, miten helposti maailmalla löytyy miljoonia ja miljardeja hetkessä esimerkiksi jonkun vallanhimoisen vaalikampanjaan.
Se, että autan omalta pieneltä osaltani Kapuan kautta kehittyviä maita, ei ole keltään muulta pois. Kapua-harrastukseni ei tarkoita, etten voisi auttaa kotimaassa apua tarvitsevia esim. Hopen mainion joululahjakeräyksen kautta eikä toimintani estä minua tai läheisiäni lahjoittamasta muille kotimaisille ja ulkomaisille järjestöille. Kapua täyttää tänä vuonna 20 vuotta ja yli 300 vapaaehtoisen voimin ”kapuamalla” on kerätty jo lähes 1,5 miljoonaa euroa pääasiassa kehittyviin maihin. Jatkan matkaani mukavassa yhteisössä hyvien asioiden puolesta toivottavasti ”pää pilvissä ja jalat maassa”.
Meneillään olevaa Oma Kapua 2026 Kilimanjaro-hankkeen kautta voit antaa tukesi Tansanian Iringaan SOS-Lapsikylän arvokkaaseen työhön, jossa parannetaan tyttöjen, poikien ja nuorten äitien pääsyä seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluihin ja -tietoon, tuetaan nuorten äitien koulutusta ja toimeentuloa sekä vahvistaan paikallisia rakenteita sukupuolittuneen väkivallan ehkäisemiseksi. Erityistä huomiota kiinnitetään vammaisten tyttöjen ja naisten pääsyyn seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluiden piiriin.
Lahjoittaminen onnistuu esimerkiksi keräyssivuni kautta Manta Tolvanen – Kapua. Olen myös avoin yhteistyöideoille!
Oikein onnellista ja hyvää juhannusta teille kaikille!