Lumisadetta, epämääräisiä oloja ja High Camp

Kirjoitan tätä tekstiä vuoristokämpän ylälaverilta, makupussista jossa on kuuma vesipullo, huoneesta jossa on noin 17 henkeä. 8 heistä ovat muita kuin kapuajia. Iloinen puheensorina täyttää huoneen, onneksi täällä ei ole muita suomalaisia sillä keskusteluntaso liittyy elämän perusasioihin eli vatsantoimintoihin ja vessassa käymiseen. Ulkona on suoranainen lumimyräkkä ja ensi yönä olisi tarkoitus herätä kahden kolmen maissa yöllä ja suunnata nokka kohti huippua. Yöunille pitäisi päästä jo kuuden maissa. Täältä kämpästä huipulle on vajaa kilometri. Kuinka noin lyhyt matka voikaan olla todellisen fyysisen ja henkisen Ponnistuksen takana.

Tämä aamu valkeni seitsemän maissa kun ryhmittymä takkutukkaisia naisia heräsi aamuun. Kaikki katsoivat toisiaan hiukan pölmistyneinä tiedustelemalla kaverilta kuinka viime yö sujui. Nukuimmehan ensi kertaa kolmeen yöhön tukevien seinien sisällä.   Yllättäen kaikki olivat nukkuneet  katkonaisesti, unetkin olivat olleet outoja, onneksi kenelläkään ei ollut kuitenkaan kylmä. Olisikohan tuleva,  noin 3 tunnin jyrkkä  kiipeäminen vuoristomaja2:een jännittänyt. Eikä suotta.

Oppaamme Nora oli tiukkana siitä, ettei reppuun pakata muuta kuin vaatteet joita käytetään. Maja on kylmä ja aamuyöllä sää voi olla armoton. Aamupalalla miltei joka toinen joutui pakottaminen itsensä syömään, korkea ilmanlaatu vaikuttaa ruokahaluun. Osalla päänsärky, öklötysolo, ja sekaisin oleva maha vaikutti mielialaan.

Tämän päivän metrimittarissa on noin 400metriä joka sisälsi liukkaita kiviä, porrasjyrkkää nousua, rakeita, ukkosen jylinää, lunta ja useita kymmeniä kirosanoja. Lisäyksenä myös  epäusko siitä,  miten maailmassa voi olla näin paljon kiviä ja miksei nämä nousut lopu! Ensimmäinen tunti on pahin, kun askel painaa, hengitys on pinnallista ja syke on korkealla. Pahinta on katsoa ylös, sillä se harvoin aiheuttaa ilonkiljahduksia. Päinvastoin. Mutta kun katsoo ympärille, luonnon kauneus  hengästyttää entisestään.

Vaikka nousu oli vaikea, jollain ihmeen kaupalla pääsimme ylös majaan, jossa söimme lämpimän lounaan ja otimme pienet nokoset. Nyt odotamme päivällistä jonka jälkeen valmistaudumme yöpuulle. Pääsemme myös lempipuuhaamme, teidän viesteihin. Lähettämänne tsemppiviestit ovat olleet kerrassaan ihania. Ryhmämme silmäkulmat ovat kostuneet jokaisesta viestistä, ja ne ovat  päiviemme todellisia huippukohtia. Antavat voimaa. Te läheiset, ystävät, tutut olette meille arvokkaita aarteita, niitä todellisia ”huiputuksia”.

Sari Hälinen