Yes, there is hope

Tänään vierailimme Srebrenican  joukkomurhan muistomerkillä ja muistohautausmaalla. Museossa näytetyt valokuvat ja elokuvat kertoivat karulla tavalla tapahtumista, rikoksista ihmisyyttä vastaan, jotka tapahtuivat tällä paikalla vuonna 1995 Bosnian sodan loppuvaiheessa. Museon lisäksi näimme valtavan hautausmaan, jonne yhä haudataan joukkosurmassa tapettujen ihmisten jäänteitä, yksittäisiä luita, joita edelleen tunnistetaan DNA:n perusteella.

Paikka oli jo itsessään hyvin pysäyttävä, mutta tunnevyöryä lisäsi se seikka, että vierailin siellä paikallisten kanssa. He kertoivat omakohtaisia kokemuksiaan sodan kauhuista.

Srebrenikan tapahtumista on kulunut kohta 27 vuotta, mutta jälleen, tälläkin hetkellä Euroopassa soditaan. Ukrainan sodan myötä joudumme jälleen todistamaan silmitöntä väkivaltaa ja tappamista.

Mieleni valtaa ahdistus. Emmekö ole oppineet mitään? Toistaako historia aina itseään? Turhauttaa.

Sitten näen ympärilläni olevat ihmiset, paikallisen vammaisjärjestön työntekijät jotka ovat itse kokeneet sodan, mutta nyt seisovat vieressämme. He edustavat kaikkia eri uskontoja ja kulttuureja ja silti työskentelevät tasavertaisina sanan pöydän ääressä ja ahkeroivat yhteisten tavoitteiden eteen. He halusivat tuoda meidät tänne ja he kärsivällisesti ja kiihkottomasti vastailevat kysymyksiimme. He haluavat jakaa kokemuksiaan ja toivovat että yhtenäisyyden ja tiedon avulla voisimme välttää tällaista enää tapahtumasta.

He ovat päättäneet katsoa tulevaisuuteen ja uskoa hyvään. He haluavat taistella sen puolesta että paikallisten vammaisten ääni kuuluisi paremmin. Jo nyt, kolmen vierailupäivän perusteella, näen miten valtava työsarka heillä on, mutta se ei näytä näitä ihmisiä lannistavan. Päinvastoin, saamme kuulla voimaannuttavista projekteista, tuesta muille järjestöille, sinnikkäästä vaikuttamisesta ja kunnianhimoisista tulevaisuudensuunnitelmista. He haluavat kyseenalaistaa vanhat perinteet, joissa vammaiset kuuluu sulkea laitoksiin tai koteihinsa. He haluavat tehdä nämä ihmiset näkyviksi ja saada sisälle yhteiskuntaan.

Näen vierelläni myös järjestön vapaaehtoisia vammaisia nuoria. He ovat saapuneet pitkän matkan tavatakseen meidät ja osallistuakseen yhteiseen retkeen. He ovat saapuneet itse, osa avustajien kanssa, osa avustaen toisiaan. Saan kuulla, kuinka monet heistä ovat olleet aiemmin vammansa vuoksi käytännössä kykenemättömiä poistumaan kotoaan. He ovat saaneet tuntea olevansa taakka. He ovat saaneet ymmärtää, että heidän on turha unelmoida, sillä he tulevat elämään vanhempiensa luona loppuelämänsä, ilman koulutusta, ammattia tai omaa rahaa.

Nyt he ovat päässeet kiinni itsenäiseen elämään. Liikkumaan, opiskelemaan, jotkut työelämään ja omaan kotiin.

Kun näen ympärilläni nämä nuoret, jotka ensimmäisen kerran elämässään voivat osallistua, kouluttautua, vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa – näen toivoa. Toivo syntyy mahdollisuudesta vaikuttaa.  Uskon että, mitä enemmän maailmassa on uskoa,  ymmärrystä ja oikeudenmukaisuutta niin sitä vähemmän on tilaa katkeruudelle, vihalle ja hyväksikäytölle.

Toivo syntyy niistä pienistä asioista, joista monet ovat meille itsestäänselvyyksiä.