Harmittavan pieneksi kutistunut ryhmä kapuajia kohtasi entisestäänkin karsitulla kokoonpanolla viikonloppuna Keski-Suomessa. Halauksia, naurua, syvällistä pohdintaa ja käytännön juttuja kakkakuopista paikallisvaluuttaan. Kaikkea tätä eikä vielä olla edes vuoren juurella. Ei olla vielä, mutta ihan kohta ollaan.
Olemme tienneet tulevasta reissusta jo lähes vuoden. Silti lokakuun 6. on hiipinyt nurkan taakse aivan yllättäen. ”Etiopian reissu yllätti kapuajat” kirkuvat otsikot.
Valmisteluja on tietenkin tehty pidemmän aikaa. Käsivarret ovat rei’itetty harva se viikko mitä eksoottisimmin rokottein. Makuupussien mukavuuslämpötiloja on tutkailtu tarkkaan. Uudenkarheita vaelluskenkiä on ajettu sisään kauppareissuista metsäretkiin. Ja ennen kaikkea on kerätty varoja mitä erilaisemmin konstein sille asialle, jonka vuoksi me kapuamme.
Kaikesta huolimatta meistä monelle lähtöpäivän läheisyys iski tajuntaan vasta kun kerroimme kysyjille siihen olevan enää kaksi viikkoa. Niin paljon vielä tekemistä ennen sitä! Mitenköhän perhe pärjää kun olen niin kauan poissa? Työt kasaantuvat jo ennen lähtöä, kuinka ikinä selviydyn palatessa odottavasta sähköpostien tsunamista? Onko otsalamppuun varaparistot? Ehdinkö vielä ottaa lavantautirokotuksen? Missä minun passi on?!
Ja sitten apuun tulee muut kapuajat. Tapaamme ”vuorella”, josta on hienot maisemat. Laskeudumme alas ja kapuamme yhdessä ylös. Ehkä siitä selviää kun kiipeää vuoren kerrallaan. Yhdessä. Yes we can! ”Leirissä” otamme perinteiset roolit: naiset hääräävät keittiössä, miehet lähtevät saunan lämmitykseen. Pullakahvit, karjalanpiirakoita ja skumppaa. Pöydässä ei kierrä pullo vaan Etiopian matkaopas. Vertaillaan retkipatjoja ja kysellään vinkkejä Kilimanjaron valloittaneilta. Keltanokka saa arvokkaita vinkkejä ja henkistä tukea.
Peilityynen järven rannalla, saunan lämmössä tulee rauha. Joutsenpariskunnan lento laiturin yli on jo lähes liian imelää mutta kuitenkin täydellistä. Ajatukset karkaavat vuorelle. Ehkä sieltä löytyy tämä sama tyyneys. Vain majesteettisempana versiona? Tuntuu, että on omiensa joukossa. Voi ylittää itsensä hyppäämällä viileään syyskuun järviveteen. Järveenhän me juostiin ensimmäisen kerran tavatessammekin.
Tästä on hyvä lähteä seikkailuun!
Kuulostaa niin tutulta! Tuon lähdön odotuksen ja valmisteluiden hektisyyden ja mahtavuuden voittaa vain se hetki, kun viimein on ”kohteessa”; kun näkee, mihin on hikeä ja kyyneleitä valuttaen varoja kerännyt. Ja se hetki, kun käveleminen muuttuu meditaatioksi, kun vuori lähenee ja kun kaikki palaset naksahtelevat kohdalleen. Nauttikaa!
T. Marika, Kapua Nepal 2011