Muistan, kuinka pienenä alakoululaisena kävelin usein mummolani rantasaunalta takaisin varsinaiselle talolle. Noin puolen kilometrin matka kulkee pitkin pientä mökkitietä tiheän metsän keskellä. Sukulaiseni ihmettelivät, että kuinka noin pieni poika uskaltaa kävellä yksin pimeässä metsässä. Minusta siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mielestäni pimeä metsä oli täysin turvallinen paikka, eikä siellä tarvinnut pelätä. Olen aina tykännyt käveleskellä metsässä ja suurinta nautintoa se usein tuottaa nimenomaan pimeällä.
Nykyään nautin metsästä ja luonnosta edelleen todella paljon. Sinne on päästävä tasaisin väliajoin ”päästämään höyryjä”, joita arkielämä kaupungissa tuottaa. Eniten nautintoa minulle tuottavat pidemmät vaellukset, joissa elämä palautuu perusasioiden äärelle ja turhat huolet ja murheet vain tuntuvat haihtuvan pois.
Koen puhtaan ja monimuotoisen luonnon asiana, jota haluan suojella ja turvata myös tuleville sukupolville. Tämän johdosta olenkin tukenut luonnonsuojelua sekä kotimaassa että ulkomailla. Se on ollut mielestäni tärkeää. Luonnonsuojelujärjestöt tuovat toiminnassaan esille, kuinka voit vaikuttaa omilla toimillasi monimuotoisen luonnon säilymiseen ja toisaalta ne nostavat esille erilaisia epäkohtia, joihin tulisi kiinnittää enemmän huomiota.
Luonnonsuojelujärjestöt eivät juurikaan eroa järjestöistä, jotka antavat tukeaan kehitysmaiden ihmisille. Tietenkin toisissa pääkohteena on luonto ja toisessa ihminen, mutta onko näillä asioilla kauhean paljon eroa oikeasti? Jos luonto voi huonosti eikä tarjoa esimerkiksi riittävästi ravintoa ja puhdasta vettä ihmisille, on ihmisten tällöin vaikea selviytyä. Toisaalta jos ihmiset eivät voi hyvin ja heidän on vaikea selviytyä syystä tai toisesta jokapäiväisessä elämässään, se näkyy yleensä luonnon laiminlyöntinä. Kun yksi kärsii, kärsii toinenkin. Ihminen ja luonto muodostavat kokonaisuuden, eikä ainakaan ihminen voi selvitä ilman luontoa, vaikka luonto ilman ihmistä saattaisi selvitäkin (kirjavinkkinä juuri lukemani, todella mielenkiintoinen kirja, Maailma ilman meitä). Usein luonnonsuojelujärjestöt toimivatkin yhteistyössä muiden avustusjärjestöjen kanssa. Pääasia on kuitenkin se, että pyritään parantamaan kaikkien elinoloja tällä yhteisellä planeetallamme.
Tämän pitkän aasinsillan kautta päästäänkin siihen, miksi minä päädyin Kapuan pariin. Ensi sijassa Kapuassa minua houkutteli vuori, eli tässä tapauksessa Etiopian korkein vuori Ras Dashen. Halusin päästä kokemaan sen, miltä tuntuu, kun on saavuttanut korkean vuoren huipun omalla lihasvoimalla ja pääsee kaiken työn jälkeen näkemään vuorelta aukeavat huikaisevat maisemat. Kovana kakkosena tulee se, että pääsen näkemään elämää toisenlaisessa kulttuurissa ja tapaamaan paikallisia ihmisiä sekä auttamaan heitä heidän päivittäisessä elämässään. Kolmantena tulee itsensä haastaminen.
Joitakin vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan osallistuvani Kapuan kaltaiseen projektiin. Olisin vain ihaillut ihmisiä, jotka ovat kyseiseen hommaan ryhtyneet ja ajatellut samalla, ettei minusta olisi koskaan tuohon. Nyt olen kuitenkin huomannut, että olin väärässä ja minäkin pystyn siihen. Nykään olenkin mukana Kapua-yhteisössä. Mitä sitten on tapahtunut näiden muutaman vuoden aikana? Ei välttämättä mitään suurta, mitä huomaisi heti päälle päin. Rohkeutta panna itsensä likoon, vaikka ei olisikaan varma lopputuloksesta. Uskallusta tehdä jotakin, jota ei ole aikaisemmin tehnyt, huolimatta siitä, että pelottaa vietävästi. Tätä on tullut lisää. Jokainen pystyy tekemään mahdottamaltakin tuntuvia asioita ja auttamaan muita, kunhan ei anna pelon lamauttaa itseään.
Lopuksi haluaisin vielä toivottaa hyvää huomista naisten päivää kaikille tutuille ja tuntemattomille naisille ja tytöille :)
Samoilla linjoilla: Katson, että mitä enemmän ihminen vieraantuu luonnosta, sitä huonommin ihminen voi. Anteeksi vain, urbaani-ihmiset ;) Luontoa pitää suojella meidän kaikkien eduksi – ja se ei todellakaan ole mahdotonta!