Minulla on kolme tytärtä.
Piitu on empaattinen tokaluokkalainen, joka rakastaa pianonsoittoa, uimista ja hiihtoa. Ensi syksyn eskarilainen Rilla haluaa isona taiteilijaksi ja tykkää koristella itseään koruilla ja hiuspinneillä. 2,5-vuotias Velma on voimakastahtoinen ”minä ite” –tyyppi, joka on ilmeisesti perinyt isältään synnynnäisen kiinnostuksen moottoripyöriin. Lastemme murheet liikkuvat jossain ”en haluu laittaa näitä sukkahousuja” ja ”TAASKO meillä on ruuaksi bataattikeittoa” välissä. Ja näinhän sen kuuluukin olla.
Minä olen kolmen tyttölapsen korkeakoulutettu, työssäkäyvä äiti.
Harrastan astangajoogaa, SoMeilen ahkerasti ja olen jatkuvassa elämäntaparemontissa. Viikonloppuisin ja iltaisin kehitän osaamistani opiskelemalla erilaisilla kursseilla. Kaupunginvaltuutettuna turhaudun kun talousahdingossa kunta joutuu lakkauttamaan yhden kyläkoulun, jonka oppilaat saavat jatkossa ilmaisen kyydityksen uudempaan kouluun muutaman kilometrin kauemmas. Tasapainottelen eri roolieni kanssa ja yritän löytää aikaa myös itselleni.
En tiedä, onko lottovoitto syntyä Suomeen, mutta katsellessa maailmaa laajemmalla kiikarilla ei voitane kieltää, etteikö olisi päävoitto syntyä mihin tahansa länsimaahan. Jos siis sattuu olemaan tyttö. Silti joka päivä ei voi olla kiitollinen. Arki rasittaa, kiukuttelevat lapset raivostuttavat ja kotona vallitseva ainainen kaaos ahdistaa. Olenhan ihminen. Mutta kun luen uutisen omana hääyönään kuolleesta 8-vuotiaasta lapsesta tai näen kuvan 14 tunnin työpäivää kaatopaikalla lapsineen tekevästä naisesta en voi muuta kuin huokaista. Huokaus ei johdu siitä helpotuksesta, etten se ole minä tai minun lapseni. Huokaus on onnea siitä, mitä minulla on mutta vielä enemmän pettymystä siitä, että elämän perusedellytykset jakautuvat niin epätasaisesti maailmassa.
Minulla on vapaus tehdä valintoja. Tästä epäarvoisuudessa juuri on kyse. Vapaudesta tai sen puutteesta. Yksi ihminen ei voi pelastaa maailmaa. Kapuaminen ei mielestäni ole edes pelastusoperaatio vaan kapuamalla osallistun muutokseen ja mahdollistamiseen. Minä käytän vapauttani siihen, että valitsen käyttää aikaani, intoani ja persoonaani siihen, että jonkun tytön, naisen, perheen, kylän tai yhteisön mahdollisuudet vapauteen kasvaisivat. Mahdollisuudet haaveiluun, leikkimiseen, kouluttautumiseen, itselliseen elämään. Maailmassa, jossa köyhyys on jotain ihan muuta kuin pohdintaa rahojen riittävyydestä kännykkälaskun maksuun.
”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Väärin! Minun mottoni on mieluummin ”Kell’ onni on, se onnen murusia ympärilleen viljelköön”.