Kesäkuun alussa 2012 lähti hakemukseni Kapua Guatemala 2013 projektiin. Siitä alkoi Kapua matkani. Se ei ole ollut ainoastaan tuo vaikuttava matka Guatemalaan, vaan olen joutunut tekemään matkan myös omaan itseeni. Tämä matka on ravistellut minua. Se on herättänyt aistimaan asioita uudella tavalla. Ennenkaikkea se on pistänyt miettimään…
Meillä kaikilla on siis yhtäläinen ihmisarvo, ja silti olemme niin eriarvoisia, jo syntymästämme saakka. Emme kaikki voi vaikuttaa tulevaisuuteemme vaikka kuinka haluaisimme. Äärimmäinen köyhyys antaa huonot lähtökohdat varsinkin kehitysmaissa. Köyhäkin voi olla onnellinen. Sen olen usein huomannut, onneksi,mutta se voi olla myös suunnatonta kärsimystä. Olosuhteet voivat olla turvattomat. Rikollisuus astuu kuvaan mukaan. Tästä mainittakoon ihmiskauppa. Kun vanhemmilla ei ole lapsensa elättämisen edellytyksiä myydään oma lapsi kohti tuntematonta.
Useimmilla meillä on kuitenkin mahdollisuus auttaa, antaa kehitysmaan nuorelle mahdollisuus koulutukseen, äidille oikeus turvalliseen synnytykseen jne…
Kaikkia ei voida koskaan auttaa, mutta voimme herätä huomaamaan avun tarpeen. Avun tarve voi olla jo omien seinien vieressä. Se kenelle annamme apumme, voimme pättää sen , mutta hänet me teemme ainakin hieman onnellisemmaksi.
Mitä sitten oli tuo varsinainen Kapua matka Guatemalaan. Itselleni se oli vahvoja tunteita. Se oli lasten ja nuorten naurua ja hymyjä. Se oli myös pieni poika resuisessa paidassaan yksinäisenä koulun pihalla . Se oli siveltimen vetoja vieri vieressä paikallisten nuorten kanssa tehdessämme seinämaalausta täydessä yhteisymmärryksessä, kielimuurista huolimatta. Oli lukuisia pienten koululaisten halauksia tuoden kyyneleet silmiini. Se oli hämärtyvä taivas ja ukkosen kumina kavutessamma vuoren rinnettä kohti leiriämme. Se oli auringon nousu Tajamulcon huipulla. Se oli yhteiset hetket leirinuotiolla ja paljon, paljon muuta….
Minä jatkan matkaani…..