Joulu ei tullut tänä vuonna hiljaa hiipimällä, ei leppoisasti tunnelmoiden, ei myöskään kauppojen jouluruuhkissa , ei joulumyyjäisten tungoksessa. Se tuli vyörymällä, niin etten edes tajunnut sen lähestymistä. Se hyppäsi eteeni puun takaa.
Aatonaatto iltana tajusin sen saapuneen. Seisoessani tähtikirkkaan taivaan alla metsäisen järvimaiseman keskellä, Savon sydämessä. Se saapui kevyenä kuin henkäys, mutta tunnelmaltaan vahvana ja vei mukanaan.
Se oli paukkuva pakkanen, hangen kimmellys, nuotion loimuavat liekit ja kipinöiden lento lumiselle järven jäälle. Se oli kapea polku laavulle, narskuva askel lumella, koiran palelevat tassut, glögin mausteinen tuoksu ja sen tuoma sisäinen villapaita. Se oli rikkomaton hiljaisuus ja sen tuoma rauha, rakkaat ihmiset ympärillä. Se oli myös haikeat hyvästit , kunnes jälleen tavataan.
Sitten huomaan kahlaavani Helsingin loskassa. Ohitan nuoren kerjäläisnaisen. Millainenkohan hänen Joulunsa on ollut. Onko sitä edes ollut. Toiset eivät vietä Joulua lainkaan . Toiset viettäisivät , mutta eivät voi. Joulutunnelma tulee, jos on tullakseen, Sen voi pilata vaikka pukin pussista löytyisi viisikymmentä lahjaa. Yksikin lahja riittää, jos ympärillä on välittämisen henki.
Omat antamani lahjat olivat tänä vuonna aineettomia. Nyt kahlaan sohjossa kohti kauppakeskuksen tungosta. En pidä siitä. On kuitenkin mentävä ostamaan juoksukengät nastoilla, jotta juoksulenkkini eivät jäisi väliin, ja jotta voisin vähemmällä rasituksella yrittää kavuta vuorelle. Jollakin jossain ei ole edes kenkiä laittaa jalkaan……
Palaan kohta takaisin uusien kenkien omistajana. Mieli palaa joulumaisemiin. Samalla ajattelen tätä projektiamme. Ehkä teemme jollekin ihmiselle jossakin paremman Joulun, ensi vuonna.
Hiljaa maahan leijuu hiutaleet…….