Väsyneet huiputtajat saapuivat eilen Namcheen, johon oli muodostunut pienoinen sairastupa. Itse jouduin keskeyttämään huiputtamisen jo perjantaina. Kuume ei suostunut laskemaan korkeuksisssa ja yskä tuntui yltyvän. Päätös alaspäin lähdöstä tehtiin perjantaina aamulla korkeudessa 4620 metriä. Joku kapuajista kysyi harmittaako, enkä tiedä miksi sanoin heti, että ei.

Sain seurakseni aina iloisen paikallisoppaan RK:n. Mentiin kohtalaista haipakkaa alaspäin. Jossain vaiheessa sain RK:n kertomaan elämästään ja siinä samalla vauhtikin vähän laantui. Jokaisessa taukopaikassa huutelimme Ottoa, jota yritimme tavoittaa. Lopulta Otto löytyi Pangbochesta, johon RK minut jätti. Lauantaina laskeuduimme Oton kanssa Namcheen. Halusin hakea vähän rohtoja, koska tauti ei tuntunut helittävän. Namche on korkeudessa 3440 metriä ja sairaala sijaitsee Khumjungissa, jonka korkeus on 3840. Kotona varaan lääkäriajan netistä ja kipaisen kadun yli tapaamaan lääkäriä. Nyt otettiin reput selkään, juomaa pari litraa ja sauvat. Ja sitten kavuttiin, ja kavutttin. Kaksi ja puoli tuntia ja olin lääkärissä. Ja sitten vielä alas.

Muu porukka huiputti samana päivänä Kala Pattharin. Vieläkin sanon, että ei harmita. Joudun opettelemaan ottamaan vastaan epäonnistumisia. Mutta samalla olen oppinut taas paljon Nepalin elämästä ja yritän ajatella niin, että Kala Patthari ei ole minun vuoreni, vaan jonain päivänä olen takaisin Nepalissa ja löydän sen vuoren, joka minua kutsuu. Silloin pitää myös paremmin varautua Laman siunaukseen.

Mutta siis tähän päivään. Koko porukka jälleen koossa. Ehkä eilen illalla tuntui vähän ulkopuoliselta kun väsyneet huiputtajat lähtivät saunaan. Yöllä yhteistä oli yskimisen kakofonia. Vaikka ei tätä yskää kenellekään toivo, niin tuntui kummallisen turvalliselta kun seinän takana yski toinen kapuaja. Sama tunne tuli, kun aamiaisen jälkeen joukko hajaantui ostoksille Namchen kaduille. Tuttuja kasvoja katujen kulmissa.

Puolen päivän jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa kohti Luklaa, nyt paljon eilistä helpommalla etapilla. Pääosin matka oli alamäkeä ja muutamaa kohtaa lukuunottamatta aika helppoa. Osa ryhmästä eteni hieman ripeämmin, me sairastupalaiset tulimme vähän hiljaisemmin. Noin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen tulimme Hotel Mini Tibetiin. Valoittava paikka täällä alhaalla solassa.

Päivän aikana vastaan tuli vaeltajia, joiden vaellus on vasta alussa. He olivat menossa puuskuttaen ylämäkeä kohti Namchea. Kukaan meistä ei varmaaan haluaisi olla heidän joukossa. Puheissa esiintyy yhä useammin lauseita: enää yksi yö täällä vuorilla, lämmin suihku Katmandussa, yö lakanoiden välissä Istanbulissa. Ruokatilaukset kotiin sunnuntaille on varmaan kohta jo tehtynä. Huomenna viimeinen vuoristoetappi kohti Luklaa.