Saapumisestamme Suomeen on nyt 3,5 päivää. Olen parannellut flunssaani, jonka sain heti vuorivaellusviikon alussa. Vaikka en juuri lääkkeitä suosi, niin tuon viikon alussa aloitin enemmän kuin mielelläni lääkekuurin, jotta vaellukseni onnistuisi. Vaelsin upean tiimimme kanssa läpi äärettömän kauneuden ja äärettömän köyhyyden. Tuo näkemys on päällimmäisin tunne kuluneesta vaellusviikosta. Heräsin aina aamuyön tunneilla alkeellisesta leirikeittiöstä kuuluvaan ensimmäiseen astian tms. kilahdukseen. Kuuntelin aamuyön äänimaailmaa teltassamme: puron solinaa, sammakon kurnuntaa, shakaalien kiljuntaa, lintujen lauluntaa, leirielämän viettäjien ääntelyä, koirien haukuntaa, kirkon menojen rumpujen soitantaa.

Kapuajatoverini ovat omissa blogeissaan hyvin ynnänneet niitä kokemuksia ja ajatuksia, joita minäkin tunnen. Kokemuksemme ja ajatuksemme ovat varmasti osittain kollektiivisia. Omat ajatukseni ovat kuluneiden päivien aikana seikkailleet äärettömässä kauneudessa ja äärettömässä köyhyydessä. Simien vuorten kauneus on henkeä salpaava, kamerat eivät voi vangita sitä kauneutta, eikä sitä voi selittää. Tiedän teorian tasolla maailman ihmisistä, jotka elävät äärettömässä köyhyydessä, mutta voin ymmärtää sen vasta nähtyäni sen. Vaikka olen käynyt aiemminkin kehitysmaassa, niin tehty Etiopian matka ja vuoristossa asuvien ihmisten elinolojen näkeminen opetti ymmärtämään.  Maailman kauneus ja elämän sekä maailman ymmärtäminen tulee kokea ja siksi on tärkeää matkustaa, avata silmänsä ja sydämensä, tulkita ja reflektoida omaan ympäröivään elämään ja yhteiskuntaan.

Tämän aamun aamuyön aikaan heräsin ulkoa kuuluviin ääniin. En ymmärtänyt yhtään missä olin, olinko teltassa, hotellissa vai missä. En osannut liittää kuulemiani ääniä (tietyö tms.) matkan ääniin ja siksi olikin pakko avata silmät, jolloin totesin olevani omassa makuuhuoneessani. Sieluni ja sydämeni ovat yhä matkalla ja minun on vaikea ymmärtää sitä, että kävelen lähi Alepaan ostoksille ja matkustan ratikalla keskustaan. Kehoni toipuu matkan rasituksesta ja flunssasta, nukuttaa.

Läpi tämän kaiken näen koko ajan silmissäni pienen tytön, joka seisoo kotipihassaan. Hän seisoo siinä katsellakseen meitä Ambikon perusleiristä poistuvia vaeltajia ja hän anoo jotakin, mutta en muista mitä. Tajuntani heräsi vain siihen, että tällä pienellä tytöllä ei ollut harteillaan olevan viltin alla rihman kiertämää. Vuorilla on kylmä. On äärettömän kohtuutonta, että kaikilla ei ole edes riittävästi vaatteita, saatikka lämpimiä vaatteita. Hänen kotitalonsa on vaatimaton ja talo ei lämpösuojaa varmasti juuri anna. Uskon, että minulla oli villakerrastoni, silkkimakuupussini ja tehokkaan makuupussini kanssa teltassa huomattavasti lämpimämpi, kuin tällä pikkutytöllä, joka elää niissä olosuhteissa. En saa tätä tyttöä mielestäni. Toisessa kehitysmaassa käydessäni, noin kahdeksan vuotta sitten, en kohdannut tällaista köyhyyttä, perusterveydenhuollon puutetta, hygienian puutetta ja elämän alastomuutta, kuin Etiopian vuoristossa.

Olen etuoikeutettu, koska olen nähnyt sen mitä olen nähnyt ja sen vuoksi voin laajentaa ymmärrystäni ihmisenä olosta ja elämästä.  Tällaiset matkat ovat minulle myös ammatillisesti tärkeitä, koska työskentelen aikuissosiaalityössä ihmisten kanssa ja asiakaskunnassani on myös pakolaisia erilaisista elämän lähtökohdista käsin. Olen kiitollinen siitä, että hain Kapua-hankkeeseen ja tulin valituksi. Olen kiitollinen tukijoille ja lahjoittajille tuesta kehitysyhteistyön hyväksi. Paljon on vielä maailmassa tehtävää ja se ei ole meiltä pois. Meidän yhteiskunnassa on inhimillisesti ajatellen asiat hyvin, vaikka toki kehitettävää on. Suomen ja kehitysmaiden köyhyyden ja kurjuuden tilannetta ei vain voi verrata keskenään, se ei ole sopivaa eikä tarpeellista. En ottanut kuvia näistä vuoristokylien ihmisistä, koska koin, ettei se ole sopivaa. Minä länsimainen ihminen kaikkine hyvine varusteitteni kanssa en ole oikeutettu kuvaamaan niiden ihmisten köyhyyttä, epäsiisteyttä ja palelemista.

Lapset ovat ihmeellisiä, he iloitsevat meistä kulkijoista, he tervehtivät meitä vilpittömästi sekä anovat lahjoituksia; milloin sukkaa, kynää tai t-paitaa. Lapsissa on tulevaisuus ja Etiopian vuoristossa lapset ovat näkyvä osa yhteiskuntaa. Lapsia on paljon, he hoitavat sisaruksiaan ja paimentavat. Soisin heille tulevaisuuden, jossa on vaihtoehtoja. Jo matkalla mietin mitä minä voisin tehdä näiden vuoristokylien lasten hyväksi ja mietin sitä edelleen. Toimiiko mikään suomalainen järjestö tai kansainvälinen järjestö näiden vuoristokylien ihmisten hyväksi? En tiedä. Mama Kapua Suvi lupasi yrittää selvittää asiaa.

Minun sieluni on täysi Simien vuorten kauneudesta ja etiopialaisten ihmisten ystävällisyydestä, samaan aikaan se on tyhjä, koska kaikki se kauneus ja köyhyys vetää minut nöyräksi. Siitä kiitollisena jatkan työtäni tämän vuoden loppuun ja säilytän kaikki matkan kuvaamattomat kuvat sydämessäni loppuelämäni.

Kapuaja-Seija

1 reply

Jätä kommentti

Haluatko aloittaa keskustelun tai tietää lisää?
Kirjoita mielipiteesi ja kannustuksesi alle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *