Samanlainen pään sisäinen kaaos ja järjestyksen epävarmuus tuntuu vaivaavan ennen jokaista matkaa. Laukku on ollut auki jo viikon ja varmasti välttämättömät tavarat löytäneet sen sisään, vai ovatko? Melkein aina kaikki on sujunut hyvin.

Silloinkin ehdittiin, kun huomasin juuri ennen lähtöä jättäneeni oman luottokortin työpaikan kassalippaaseen ja ottaneeni työpaikan luottokortin mukaani. Kerran haettiin polio-rokete keskellä yötä. Nepaliin saavuttiin ilman rinkkaa ja ihan hyvin meni ensimmäiset 11 vuorokautta ilman sitä. Matkatavaroihin on haettu täydennystä niin hellehepenistä, sadevaatteista kuin villapaidoistakin.

Kun kannan kellariin varastoitua tavaraa turvaan yläkertaan, kuiskaa Nuuskamuikkunen tutulla käheällä äänellään, ”Täytyy lähteä voidakseen palata”. Nuuskamuikkunen lähtee ja palaa, jokaisen talven pois. Ihan kuin multaperunan tuoksu olisi jäänyt kellarikomeroon ja sen ahtaus tarttunut tavaroihini. Jotain pahaa tuoksussa, jotain turvallista.

Lähteminen on vaikeaa, mutta se palkitsee. Ei ilman lähtemistä pääse pois. Ajattelen jo paluuta Guatemalasta. Ensin sitä, miltä voi tuntua, kun kello on taas kahdeksan tuntia enemmän. Ja kun on tehnyt matkaa yli vuorokauden. On ruisleipää pakastimessa.

Toinen ajatukseni paluusta on, että silloin olemme vapaat jäästä ja lumesta. Melkein jo pumppaan fillarinkumit valmiiksi. Kolmas ajatus tulee nurkantakaa, miltä kotitaloni näyttää sitten? Putkiremontti alkaa kun minä olen pois. Kellari tyhjennetty turvaan asbestipölyltä. Pääsenkö enää saunaan? (En pääse, enkä pääse pesemään pyykkiäkään, mutta murehditaan sitä sitten:)

Lähtöjen lisäksi on hauska ajatella sitä, miten on palannut. Kuinka kirskuvan kirkas ja hiljainen oli loppiaisen pakkaspäivä, kun siihen tippui intialaisen pikajunan sykkeestä. Kuinka tuntui, kun ei olisi pois ollutkaan, kun melkein vuoden poissaolon jälkeen löysi tiensä Sibeliusmonumentin kupeeseen piknikille. Paluun tunnelmat ovat erilaisia kuin lähtemisten.

Matkailu kehitysmaassa on jättänyt myös aristavat arpensa. Ne ovat kysymyksiä siitä, miksi meillä on paremmin. Ja mietteitä siitä, miksi köyhyys ei lopu. Ne ovat kuvia pölyisiä teitten varsia laahaavista vanhuksista muovinkeruussa, likaisista lapsista kerjäämässä kolikoita, liimanhaistelun vetistämistä silmistä. Niihin kysymyksiin tuskin nytkään saan vastauksia. Onneksi olen saanut nähdä myös köyhyyden keskellä elävän uskon, toivon ja rakkauden.

Muuton keskellä tulen ajatelleeksi, että omaisuuteni mahtuu kahteen pakettiautoon. Se on valtava määrä tavaraa yhdelle ihmiselle, eikä kuitenkaan poikkeuksellisen paljon. Se on vaan paljon enemmän, kuin suurella osalla maailman väestöstä. Eikä omaisuus korreloi onnellisuuden kanssa.

Meidän Kapua alkaa olla valmis. Sitkeä varainkeruu saa vielä uutta pontta, kun pääsemme tutustumaan avun kohteisiin ja näkemään, mikä hyöty avustamme on. Pääsemme vaeltamaan läpi maya-kylien ja näkemään auringonnousun Tajumulcon huipulta. Se on kahden viikon totaalinen pesäero arjesta, joka kaapatkoon mukaansa.

Ja te lukijat, kuljettehan mukanamme! http://www.kapua.fi/kapua-guatemala/matkapaivakirja/

 

IMG_2615

 

 

 

 

 

Valokuvauksen harjoittelua Nilsiässä

0 kommenttia

Jätä kommentti

Haluatko aloittaa keskustelun tai tietää lisää?
Kirjoita mielipiteesi ja kannustuksesi alle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *