Tadzikistanin seikkailu alkaa!

Enää yksi päivä lähtöön. Tadzikistan ja sen vuoristot alkavat jo hiipiä uniin – välillä innosta, välillä jännityksestä. Olen lähdössä seikkailuun, johon liittyy niin paljon uutta, ettei ajatuksia oikein edes saa järjestykseen.

Viikko sitten viikonloppuna pääsimme avustajani kanssa Kolille harjoittelemaan vaellusta haastavassa maastossa. Osallistuimme Kaikkien aikojen Kapuajat (KAK) -tapaamiseen. Olipa ihanaa jutustella lämminhenkisessä kapuajaporukassa, kuulla kokemuksia, saada vinkkejä ja nostaa entisestään kapuamismotivaatiota.

Koli tarjosi upeat kansallismaisemat ja hyvää retkeilyharjoitusta. Jyrkkiä nousuja, kivikkoa, juuria – juuri sellaista mitä tulevalla matkalla on odotettavissa (okei, Tadzikistanissa ei ehkä ole juurakkoista metsää vuorilla, mutta kivikkoa ja haastavia nousuja ja laskuja lienee odotettavissa). Harjoitus meni hyvin: löysimme yhteisen rytmin ja toimivan tekniikan. Käytännössä kuljin avustajani kanssa opastusotteessa pitäen valkoista keppiä vapaassa kädessä. Vuoristossa valkoinen keppi ehkä vaihtuu kunnolliseen vaellussauvaan (ohut merkkikeppini ei oikein meinannut kestää kun käytin sitä apuna jyrkissä nousuissa…) Sekä minä että avustaja opittiin, mitä vauhtia on paras kulkea, mitkä kohdat on haastavimpia, mistä on erityisen tärkeää varoittaa etukäteen ja kuinka paljon etukäteen. Tämä toi paljon luottamusta, mutta silti… jännittää. Ihan tosi, tosi paljon. Tadzikistan ei kuitenkaan ole Suomi.

Olen ensimmäinen sokea Kapuassa mukana oleva osallistuja. Netistä kyllä löytää tarinoita sokeista, jotka ovat kiivenneet vaikka Kilimanjarolle tai Himalajalle. Se on mahdollista. Mutta välillä mietin, olenko minä sellainen ”supersokea”, sillä ainahan löytyy yksilöitä, jotka rikkovat rajoja ja tekevät juttuja, mitä pidetään mahdottomina. Onko tämä Tadzikistanin vaellus minulle hyvä idea? En vielä tiedä. Toivottavasti on. Nyt on ainakin aika lähteä reissuun.

Minulla ei ole aiempaa kokemusta vuorista, eikä varsinaisesti retkeilystä muutenkaan. Päiväretkiä Suomessa on tullut tehtyä, mutta tämä on ihan eri mittaluokkaa. Varusteet alkavat nyt olla kasassa: merinovillaa, vaellushousut, kunnon kengät, makuupussi, aurinkolaturi, valkoinen keppi ja sauvat, miniapteekki… Lista on pitkä ja reppu aika täynnä. Mitään ylimääräistä en kuitenkaan aio ottaa mukaan, ei turhaa kannettavaa minulle eikä muuleille. Mehän siis kannamme itse päiväreput, ja isomman vaelluskassin saa muulin selkään kulkemaan. Itselläni on 30 litran päiväreppu, joka on osoittautunut tosi käteväksi ja monikäyttöiseksi.

Vaelluksen lisäksi odotan innolla myös Dushanbessa vietettyjä päiviä, jolloin pääsemme vierailemaan hankkeissa, joita Kapua tukee. On kiinnostavaa kuulla ja oppia, millaista elämä on Tadzikistanissa: millaisia ovat arjen ilot ja haasteet paikallisille. Kehitysyhteistyössä tärkeää on vaikuttavuus: mitä meidän tuellamme saadaan aikaan, miten se vaikuttaa ihmisten elämään ja miten se näkyy käytännössä. On upeaa saada tutustua tähän vaikuttavuuteen paikan päällä.

Olen valmistautunut matkaan hyvin. Fyysisesti olen hyvässä kunnossa (toivottavasti riittävän hyvässä). Harrastan uintia, maalipalloa ja voimailua, joten liikunta on aina ollut iso osa elämääni. Nyt ennen Kapuaa lisäsin mukaan myös juoksumatolla tehtyjä ylämäki-intervallitreenejä, pitkiä lenkkejä koiran kanssa sekä kuntoporrastreenejä. Myös henkisesti olen valmistautunut: olen panostanut varusteisiin, kysellyt matkanjärjestäjältä paljon kysymyksiä ja tehnyt suunnitelmia. Esimerkiksi olen päättänyt, että aion äänittää matkapäiväkirjaa, jotta pääsen palaamaan tunnelmiin jälkikäteenkin. Tuleva reissu on varmasti kaikin puolin ikimuistoinen! Ennen kaikkea lähden seikkailuun rohkeasti!