Sen seittemän – plus kahden – tunteen viemää

1. tunne: Uteliaisuus

”Hei, mitäs tää on? Tossa on tollainen kapua ilmoitus – en olekaan näitä täällä aiemmin – mistä se nyt yhtäkkiä siihen tupsahti… hmm. Katsotaanpas. Jaa. Se on tänä vuonna Etiopiaan. Mitä? Siis Afrikkaan. Aika mielenkiintoista. Mikähän vuori? Ras Dashen? Jossain luonnonpuistossa. Afrikassa ei varmaan ainakaan ole lunta – vai onko? Siis miten korkealla? Google auta! … joo-o, ei näytä olevan näiden kuvien mukaan. Pitäisiköhän hakea?

Etiopia – missäs päin se nyt sit onkaan? Tossa, ai-ahaa. Okei, ei kauhean etelässä, vaan tossa keskivaiheilla. Aika iso maa se on. Tulee mieleen 80-luvun nälänhätäuutiset – eikös ne ollut Etiopiassa? Vai oliko? Onkohan siellä vuorilla myrkyllisiä eläimiä? Hmmm… No. Täytyy tutkia myöhemmin lisää. Onhan tohon haun päättymiseen on vielä pari viikkoa. Ei mulla ole mikään kiire. Ehtiihän sitä yhden hakemuksen laittaa vaikka viimeisenä iltana. Aina on ehtinyt.”

2. tunne: Epävarmuus

Niin siinä sitten kävi. Sain kutsun haastatteluun ja menin sinne. Valikoin päälleni mahdollisimman mukavat mutta värikkäät vaatteet ja laitoin nenälleni ne turkoosit silmälasit, joita monet ovat kehuneet. Minusta tuntui, että minut jo etuajassa vallannut, pitkään jatkunut marraskuinen olo tarvitsi tukea turvallisesta mutta voimistavasta vaateparresta. En tiennyt mitä päivän aikana olisi vastassa. Olin ostanut vain mahdollisimman halvat bussiliput Tampereelta Helsinkiin ja takaisin, pakannut reppuun banaanin sekä jotain muuta evästä, kuten voileivän ja juotavaa pienessä lasipullossa, kun suuntasin kohti linja-autoasemaa.

Illalla kotiin palatessani minut valtasi voimakas tunne ja olin varma, että tuonne Etiopiaan minun oli päästävä! Nukkumaan mennessä uhkuin varovaista innostusta miettiessäni kaikkea kuulemaani ja näkemääni. Tää on niin hieno juttu!

Seuraavaan päivään herätessäni oli aatteet aivan toiset. Apua! Mitä jos minut valitaankin siihen mukaan. En minä tiedä haluanko minä sinne vuorelle!
Joulukuun puoliväliin mennessä valinnat kapua-tiimiin oli tehty. Onneksi olkoon – sinut on valittu vapaaehtoiseksi kapuajaksi! – luki saapuneessa sähköpostiviestissä. ”Apua! Ei ei, voi voi, miten tässä nyt käy! Hirveää! Mutta eihän tällaisesta voi kieltäytyä – tällaisesta mahdollisuudesta. Once in a lifetime!” Hetken päästä huomasin sanovani puhelimen toisessa päässä vastaustani odottavalle henkilölle: ”No joo, ei tällaista tule joka päivä eteen. Kyllähän minä otan tämän paikan ja mahdollisuuden tietenkin vastaan…”

Sillä hetkellä minusta tuli kapuaja.

3. tunne: Pakokauhu

Vuoden loppu häämötti ja joulu lähestyi. Sähköpostiin kolahti lasku osallistumismaksusta, jonka eräpäivä tuntui lähestyvän liian pian. Venytin senkin maksamista viime tinkaan. Maksu sinetöi vihdoin kuitenkin kaiken – nyt ei ole enää perääntymismahdollisuutta! Se on siinä. Syteen tai saveen!

Ja syteen tietenkin ensiksi, sillä kukapa sitä joulunpyhinä haluaisikaan nähdä levollisia unia. Illalla sänkyyn mennessä päässä pyöri piinaavia ajatuksia siitä, mihin ihmeeseen olen oikein itseni sysännyt – hankkinut vapaaehtoisesti ylimääräisiä paineita ja huolenaiheita – niin kuin niitä ei nyt olisi viime aikoina ollut muutenkin tarpeeksi! Pah. Kun uni ei tullut pariin tuntiin, ajattelin, että tästä pöllöstä päästä tuntui kärsivän sekä pää että kroppa! Ja aamulla sama ajatusketju toistui – all over again! ”Liika on liikaa! Miten sinä selviät tästä – kaiken muun ohella!!?” Huh huh, että joulu osaavat olla raskaita!

4. tunne: Päättäväisyys

Muutama parempi yö jälleen omassa sängyssä. Kodin turva. Uuden vuoden vaihtuminen oman saunan lauteilla ja pling – yhtäkkiä kaikki tuntui olevan päivän selvää! Ei elefanttiakaan syödä kokonaisena, jos edes ollenkaan! Tämähän on projekti siinä missä mikä tahansa muukin. Ja projektilla on oltava suunnitelma. Sillä on alku, keskivaihe ja loppu. Aikataulu. Tehtävälista. Kassavirtalaskelma. Tee sitä mitä osaat. Tee sitä mistä tykkäät. Tee sitä mistä innostut. Helppoa kuin heinänteko. Tai jos ei, niin ainakin helpompaa kun on edes se suunnitelma!

5. tunne: Innostus

Tuntuu lähes käsittämättömältä, miten tämä ihminen saattoikin nousta vain kahdessa päivässä ja kahdessa yössä toivottomuuden ja epävarmuuden tunteiden vuorovesiaallokosta ja löytää tiensä takaisin pintaan hengittämään kuin ihmeen kaupalla! Ideoita ja tarmoa alkoi pursuta sellaisella tahdilla, että heikompaa huimasi. Niitä tuli heti herätessä, aamupalalla, töihin ajaessa, töitäkin tehdessä, koiraa kävelyttäessä ja joka ikisessä välissä, missä mieli vain ehti edes tovinkin viipyä muussa kuin joulunpyhistä normiarkeen kiihtyneessä pyörityksessä. Käsittämätöntä. Juuri tätä olin lähtenyt hakemaan! Innostusta ja iloa – pakoa aiemmista ajatusteni kompuroinneista ja syöksykierteistä – tajunnan hilpeää virtaa ja uutta syttymistä, valoa tunneliin! Ihan huikeaa saada olla tässä mukana!

6. tunne: Kohtaaminen

Tammikuussa kokoonnuimme kapua 2019 Etiopia -hankkeen vapaaehtoisten ensimmäiseen yhteiseen tapaamiseen. Tapaamiseen tuntui kohdistuvan jännitystä ja odotuksia, joskin niiden nimeäminen ei ainakaan minulle tuntunut olevan mitenkään ennalta mahdollista. Jälleen olin tilanteessa, jossa en tiennyt laisinkaan, mitä olisi vastassa. Toistakymmentä toisilleen täysin vierasta ihmistä, joita kuitenkin yhdisti jokin asia tai asiat, mitkä olivat saaneet kunkin meistä hakeutumaan kapuajaksi. Näiden muutaman päivän aikana huomasin joutuvani useaan otteeseen seuraavan kysymyksen äärelle: ”kuka minä olen?”. Sen ohella, että ymmärsin olevani nyt osa kahdenkymmenen upean henkilön koostamaa tiimiä, jouduin makustelemaan ja tunnustelemaan omassa mielessäni sitä, miltä omasta suustani lähtevät sanat kuulostivat omissa korvissani. Tuntui siltä, etten ollut tullut paikalle kohtaamaan vain muita, vaan ennen kaikkea myös itseni. Tämä tunne asettui minuun, eikä se ole vieläkään poistunut.

7. tunne: Jännitys

Pian kaiken innostuksen ja ideoiden pursuamisen lomassa huomasin, että tässäkin tapauksessa suunnitelman toteuttaminen vaatii jonkin verran kurinalaisuutta ja puhdasta työtä tulosten aikaansaamiseksi. Työtä, joka kuitenkin tuntui kohtuulliselta ja palkitsi sitä mukaa kun tuloksia alkoi syntyä. Onnistumisen tunne on kyllä huikea ja laittoi miettimään mistä johtuu, ettei samanlaista fiilistä tunnu syntyvän kuitenkaan kaikista aikaansaannoksista. Olin hypännyt reippaasti pois mukavuusalueeltani, kuitenkin ajatellen, että jotain vastaavanlaista olin joskus aiemminkin ollut toteuttamassa – vaikkakin jo hyvin, hyvin kauan sitten. Jännitys valtasi, ääneni värisi ja kädet tärisivät. Siitäkin huolimatta, että tiesin selviäväni.

Kummallista – miten minä, joka usein jännitän vaikkapa niinkin mukavia asioita kuin lomamatkoja etukäteen, en osannut tätä tilaisuutta ennalta epäröidä, vaan riensin luottavaisena kohti puolituntematonta hetkeen, joka sitten tempaisi minut melkoiseen pikalinkoukseen! Aika tuntui kiitävän vauhdilla, kun taasen aistit etenivät etanan tahtiin. Pian kaikki oli ohi, ja jännityksen tilalle tuli helpotusta, tyytyväisyyttä, jopa hitunen ylpeyttä, hitunen tyhjyyttä.

8. tunne: Rohkeus

En koe tai ajattele olevani kovinkaan rohkea ihminen. Lapsena pelkäsin mennä kerhoon, esikouluun, ja sille toiselle balettitunnille, joka jäi viimeiseksi. Pelkäsin kerran hammaslääkäriä niin, etten antanut hänen koskea minuun koko hoitoajan aikana, vaan huusin nurkassa kurkku suorana, kunnes poistuimme äitini kanssa odotushuoneeseen ja siitä heti vastaanottotiskille varaamaan uutta aikaa. Nuorena en tehnyt mitään tyhmyyksiä, harrastin ompelua ja leipomista, kävin lukion ja lähdin parin välivuoden jälkeen opiskelemaan. Eräs tuttavani luonnehti minua jokin aika sitten kaikin puolin kunnolliseksi, kun häneltä kysyttiin millainen teekkari minä aikanaan olin. Rohkeinta mitä koen itse koskaan tehneeni, on eroaminen 15 vuotta kestäneen parisuhteen jälkeen, ja omaan itseeni luottaminen sillä päätöksentekohetkellä.

Ryhdyttyäni kapuajaksi olen saanut kannustavaa palautetta lähipiirini lisäksi myös tuntemattomilta ihmisiltä. Monet sanovat, että onpa hieno homma, upeaa että olet mukana tällaisessa ja toivottavat tsemppiä matkaan. Useat myös kehuvat minun olevan rohkea. Välillä ihmettelen sitä, sillä en oikein tunnista rohkeutta itsessäni. Korvissa kaikuu myös erään vanhan ystävän isoäidin opettavaiset sanat: ”rohkea saa olla – muttei hullu”.

9. tunne: Kipu

Kun talven selkä taittui ja kevään eteneminen alkoi päivä päivältä olla entistä enemmän silmin ja aistein havaittavaa, huomasin ajautuneeni fokuksesta hakoteille. Innostus oli ollut niin tempaisevaa, että monet muut asiat olivat jääneet vähemmälle huomiolle. Ymmärsin, että jokin tämän elokuvan lavasteissa on aseteltu väärin, vuorosanat ovat unohtuneet, näytökset vaihtuvat liian tiuhaan, eikä esityspäivien välillä tuntunut olevan kunnollista illan hämärää ja aamun valkenemista. Olin kuulevani jostain vaimeana soivan hälytyskellon, mutten ymmärtänyt tuliko se viereisestä huoneesta vai soiko se jossain hyvin paljon kauempaa. Olin toistanut jo hetken jonkinlaista mantraa siitä, miten tämä tunteiden kirjo oli johdattanut minut pelastavalle polulle ja miten koin saaneeni kaikesta uutta virtaa. Samalla aina totesin olevani vähän ylikierroksilla. Korvani kuulivat, mitä suuni puhui – aivot eivät vaan halunneet uskoa kuulemaansa, eivät vaikka toinen opittu mantra sisältää sanat ”ole armollinen itsellesi”. Kaikki alkoi tuntumaan taas tunteettomalle. Virta pätki, tilalle tuli sietämättömältä tuntuvaa kipua. Silloin ymmärsin, että se hälytyskello oli soinut minulle, jo jonkin aikaa.

Vauhti hiipui, kaikki tuntui pysähtyvän.

Miksi?

Kaiken kaikkiaan elämässä tuntuu olevan vaikeinta sisäistää, että ”tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka, jonka kuljen”. Ja että tämä elämä on kuin se elefantti. Ei vain yksi iso harmaa möykky, vaan ennemminkin palapeli, joka koostuu joskus värikkäistä, joskus värittömistä, sekä eri kokoisista ja -muotoisista paloista, joita ei voi pakolla sovittaa toisiinsa – vaan saadakseen ehjän kuvan, on osattava välillä odottaa reunojen tai kulmien rakentumista, ennen kuin jokin toinen pala sopii toiseen tai yksinäinen löytää paikkansa. On uskallettava odottaa. Olla kärsivällinen, ehkä tuntea ärtymystä ja piinaavaa ajan valumista – kuin hukkaan – muttei siltikään. Merkityksellisyys kaikesta tästä tekemisestä, jonka odotan palkitsevan mieltäni, ei sekään varmasti synny suorittamalla. Siksi valitsin nyt niistä mantroista aidomman ja tunnustin itselleni heikkouksiani.

Kun matkaa on nyt käyty virallisesti vain reilun kolmasosan verran, koen olevani kuin myrskytuulen riepottelema. Kapuan ilman suojavaatteita, ilman sateenvarjoa, kenties jopa ymmärtämättä edes mihin kuljen. Olen ehkä rohkea, mutten halua olla hullu. Pelottaakin. Jotain järkeähän tähän on lopulta pakko tulla, vai olenko loppuun asti vain tunteiden viemää?