Päiväni Saaban kuningattarena

Kyllä nukkuminen on mukavaa! Vain pikkuinen sadekuuro pyyhkäisi leirimme yli, mutta tänä yönä se ei untani juurikaan häirinnyt. Eilisillan hyytävä tuuli oli lakannut ja oppamme Hessun valkoinen hellehattukin lupaili lämmintä päivää. Hyvin rasvattu retkikunta starttasi lämpimään aamuun repuissaan litrakaupalla vettä 19 km vaellusta varten.

Illallisella olimme sopineet, että tänään edetään rauhallisesti koko porukalla, letka eteni ensimmäisten kukkuloiden rinteitä ylös rauhallisesti. Monen jaloissa taisi painaa edellisen päivän rankat nousut ja laskut, mutta juttu polveili iloisesti ja tuntui melkein meditatiiviselta istuttaa jalat edellä käyvän tahtiin. Muutaman tunnin aamutallustelun jälkeen saavuimme ensimmäiseen näköalapaikkaamme. Tänään luvassa oli lukuisia huimia näköalapaikkoja, jyrkkiä rotkoja ja polkumme tulisi nousemaan ensimmäisen kerran yli 4000 metrin. Lounaspaikkamme sijaitsisi Innatie-vuorella 4070 m korkeudessa. Jokainen varmasti tutkaili koko ajan vointiaan vuoristotauti mielessä.

Innatie tarkoittaa äitini. Oppaamme käänsivätkin leikkisästi Mamma miaksi.
Ennen sitä edessä oli kuitenkin lähes puolen kilometrin pituinen jyrkkä ja vaikeakulkuinen nousu. Joukkomme mukana on useanpana päivän pyörinyt suomalaista sisua ihmetellyt muulipoikkien joukko. Olen päivittäin vaihtanut heidän kanssaan muutaman sanan ja aina vastannut, että ”ehkä myöhemmin”, ”tänään yritämme vielä mennä jalan”, ”hieno muuli, mutta olen reipas tyttö”. Kun pikku tinkaamisen jälkeen saimme ylämäkikyydin hinnan tiputettua puoleen pyydetystä, olin valmis suomaan itselleni tämän luksuksen seikkailun. Vielä kun tarjolla oli aivan samannäköinen ruskea gallaponi, jota olin lapsuudessani rakkaudella hoivannut ja ratsastellut etiopialaisia duffa-preeriolla, en katunut päätöstäni hetkeäkään. Liejuinen rinne oli hevosille ja muuleillekin haastava, kerran vaadin saada kävellä hetken, koska pikkuhepan oli helpompi löytää kavioiden alle pitoa. Pahimpien leijukoiden jälkeen jäimme hetkeksi odottelemaan jalan sisukkaasti kapuavia ja ratsumme pääsivät hetkeksi laiduntamaan. Aamun helle oli kadonnut ja ylhäällä mäen päällä oli kaivettava jo lämmintä päälle. Vaikka nousu jatkui, maasto muuttui ruohikkoiseksi. Jättikokoiset, palmunnäköistobeliat, joista oppaamme oli taas kertonut meille mielenkiintoisia tarinoita törröttivät tasaisin välein tällä ruohotasannolla. Jatkaessani matkaani eteenpäin pikkuisella ratsullani, oppaamme antoi minulle nimen Saaban kuningatar. Kuninkaallisessa roolissani jatkoin suosiolla matkaani ylöspäin. Nautiskelin pikkukavioiden kopseesta ja taluttajan Tse, tse -kannustushuudoista. Sen sijaan, että olisin rinnettä noustessa pyyhkinyt nenänpäästä tippuvia hikikarpaloita ja kuunnellut omaa puuskutustani, sain virittää aistini ja tarkkailla kuninkaallisista korkeuksistani ruohorottien hyppyjä ja pikkulintujen pesäpuuhia ja kuinka pilviverhot paljastivat ja piilottelivat vuorotellen ympärilämme kohoavia huippuja. Nautin niin tästä itselleni suomastani lihasten lepuuttelu ja akkujen lataushetkestä!

Oli hienoa olla todistamassa sitä riemua, kun sisujoukko saapui myös Innatien huipulle! Päivän raskain osuus oli takana ja seuraavat tunnit ja kilometrit tulisivat olemaan kevyttä laskettelua seuraavaan leiriin. Mutta toisin kävi. Mustat pilvet nousivat hetkessä takana olevan vuoren takaa. Turhaan emme ole päivittäin pakanneet mukaan sadevaatteita. Nyt ne pääsivät käyttöön! Rapsakassa raesateessa viittoihin ja sadeasuihin sonnustautunut seurue lähti astelemaan eteenpäin. Matkalla vastaan tullut paviaanilaumakaan ei tuntunut kelistä erityisemmin tykkäävän, vaan loikki kirkueen jyrkänteen reunan yli luoliinsa ja ne, jotka eivät uskaltaneet ylittää polkua värikkään seurueemme vuoksi ahtautuivat jättilobelioiden alle sateen suojaan. Toivottavasti joku sai napattua kuvan näistä huvittavan näkyisistä seuruista sateesta huolimatta.

Joku tykkää ylämäestä, joku alamäestä. Itse nautin tänään voimia keränneenä myös todella paljon tästä alamäkiosuudesta, jossa kapea polkumme kiemurteli jyrkänteen reunaa pitkin kohti seuraavaa leiriä. Tasanteilla meitä oli vastassa taas lähikylän lapsia käsitöineen. Sydäntäsärkevää oli jättää ne ostamatta erityisesti niiltä, jotka vastaanottivat meidät iloisesti laulaen.

Juuri ennen auringon laskua saavuimme leiriin. Tihkusade on loppunut. Kokki on loihtinut meille taas siniseen telttaravintolaamme kolmen ruokalajin illallisen, jota retkikuntamme ensimmäisen kerran odottelee räiskyvän nuotion ääressä, kenkiä korjaillen ja kuivatellen ja nuotiolauluja muistellen. Tahdon mukaan laulamaan! Ruokalauluna lauloimme Anna Puun Sinä valitsit minut Mama Kapua -Suville. Kiitos kun saamme olla tekemässä täällä jokainen omaa matkaamme, omia huippuhetkiämme kokien.