Päivä seitsemän – päivä jona en vaeltanut Mutni-järvelle.

Rikkonaisen yön jälkeen aamu alkoi aasien kiljunnalla ja saksalaisseurueen tarmokkaalla puheenpälpätyksellä. Saksalaiset olivat lähdössä jo 7.30, kun taas meidän ryhmämme söi aamiaista vasta kahdeksalta. Aamiaistelttaan kömpi enemmän tai vähemmän väsynyttä väkeä. Sykkeet olivat monella olleet koko yön korkealla, eikä palautumista oikein ollut tapahtunut. Päänsärkykin oli vaivannut. Neljä urhoollista kapuajaa päätti pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja vaeltaa Mutni-järvelle. Itse olin jo edellisenä iltana päättänyt jäädä leiriin chillailemaan ja tarvittaessa myös näkövammaisen kapuajamme avuksi, jotta hänen oppaansa saisi hetken vapaata ja pääsisi itsekseen vaellukselle.

Retkueen lähdettyä, päätimme lähteä läheiselle järvelle. Matkaa oli vain muutama sata metriä, mutta Susannaa opastaessani tajusin hyvin konkreettisesti, miten täynnä erilaisia esteitä alaspäin viettävä polku oli: suuria kiviä, juuria, löysää hiekkaa ja pieniä pyöriviä kiviä. Vaikka kuulun siihen vähemmistöön, joka ei koskaan ole oppinut erottamaan oikeaa vasemmasta (tarkastan suunnan kirjoituseleellä), löysimme pian yhteisen rytmin ja sanaston ja selvisimme rantaan ilman kolhuja tai kaatumisia.

Järvi oli taivaansininen ja niin kirkas, että kaikki pohjan kivet saattoi erottaa. Ja niin kylmä että jalkoja viilsi ja vedestä oli pakko kavuta saman tien rannalle. Veden äärellä oli hyvä hengittää sillä ilma vuorilla on todella pölystä ja kuivaa. Kylmyyteenkin tottui ja pian kahlailin asettelemaan Kapuan matkapehmoja vedessä seisovalle kivelle Karin valokuvattavaksi.

Muuta leiriin jäänyttä joukkoa alkoi valui paikalle vähitellen ja sitten vain istuskelimme rannalla jutellen niitä näitä. Maisemat olivat uskomattoman jylhät ja tyynessä järvessä uiskenteli yksinäinen pikku-uikku. Hiljaisuutta pilkkoivat vain etäinen kosken jyminä, järven toisella puolella kulkevan retkueen vaimea pulina ja aasien satunnaiset kiljunnat.

Leiriin palattuamme meitä odottivat vihreä tee, nuudelit ja sardiini tölkki, sekä jokaiselta retkiaterialta tutut pilkottu tomaatti ja kurkku. Bonuksena saimme ison pullon coca colaa ja jälkkäriksi tietysti melonia. Kaikki ruoka pitää kuljettaa aaseilla retkueen mukana, joten lämpimässä ilmastossa valikoima on rajallinen. Ruoka täyttää kuitenkin vatsan joten en näe syytä valittaa. Vierailullahan täällä ollaa, kaikki passataan eteen ja tiskatakkaan ei tarvitse.

Myös pullovesivarastot ovat tässä vaiheessa loppuneet ja juomme tavalla tai toisella puhdistettua purovettä. Osalla on mukanaan hienoja suodatinpulloja, mutta itse ostin osuuden vedenpuhdistustabletteihin. Yksi tabletti desinfioi litran vettä n. puolessa tunnissa.

Löysin järven rannasta lähteen, josta järveen valui maan alta kirkasta vettä. Koska paikalliset oppaatkin hakivat vetensä siitä, rohkaistuin täyttämään myös oman nalgene-pulloni. Sen verran erikoiselta puhdistettu vesi maistui, että heitin perään myös sitruunan makuisen elektrolyyttitabletin. Carpe diem, katsotaan miten eukon käy.

Huomenna lähdetään kohti Kuligalon järviä. Valittavana on lyhyempi jyrkkä ja kivinen reitti tai muutaman kilometrin pidempi ja hiukan vaihtelevampi reitti. Tämänastisten näyttöjen pohjalta opas suositteli meille pidempää reittiä. Päätös tehdään kunhan Heimoneuvosto kokoontuu illalliselle. Oletan, että saamme ainakin vihreää teetä tomaattia ja kurkkua.

Ps. Älä oleta!

Saimme nimittäin herkkusieni-maissi-kurkkusalaattia, maukasta kasviskeittoa ja jonkinlaisen upean lihalla koristellun peruna- kaali-sipulivuoren, sillä 9.9. sattui olemaan Tadžikistanin itsenäisyyspäivä.

Ruokailun lomassa kysyimme oppaaltamme Omadilta, saammeko kuulla maan kansallislaulun ja niinpä meidät kutsuttiin iltanuotiolle, jossa hiljainen apuoppaamme Shuhzod paljastui varsinaiseksi laulutaituriksi.  Saimme kuulla nuotion loimussa useita tunteikkaita perinteisiä lauluja ja illan päätteeksi kuulimme myös miesten yhdessä esittämän kansallislaulun.