NIIN KAUAS TAVOITTEET KARKAA – Kapua vuoden opit

Työssäni olen oppinut, että jos jotain haluaa saavuttaa, on syytä asettaa tavoitteita. Tavoitteita täynnä oli myös juuri paketoitu Kapua vuosi.

Yksi tärkeimmistä tavoitteista oli saada oma ja tiimin yhteinen keräyspotti kasaan. Oma henkilökohtainen keräystavoitteeni 4550€ täyttyi kuin varkain syyskuussa, kun rakas ystäväni teki sentilleen uupuvan summan kokoisen lahjoituksen. Istuin työkokouksessa, kun Mama Kapuan, Suvin onnitteluviesti tavoitti minut. Hetki oli yllättäen kovin tunteellinen. Tuntui tärkeältä päästä keräyspotin huipulle ja ystävän runsaskätinen ele lämmitti mieltä. Niin kuin jokainen pienikin lahjoitus tai kahviostos ennen sitä. Oli ihana huomata, että ihmiset halusivat auttaa minua ja avun kohteena olevia etiopialaisia vammaisia naisia. Toki potin eteen oli tullut tehtyä myös paljon raakaa työtä. Eräs kollega ihmettelikin keväällä kumpi on rankempaa; vuorivaellukseen valmistautuminen vai varainkeruu. Hänestä kun vaikutti siltä, että olin jatkuvasti jossain kissanristiäisissä Kapua liivi päällä.

Myös tiimin yhteinen keräystavoite täyttyi. Sadantuhannen euron katto rysähti komeasti rikki jo ennen vuodenvaihdetta. Nähtäväksi jää nostavatko viimeiset tilitykset meidän Etiopia-tiimimme vielä uuteen ennätykseen ohi nykyisen mestarin.  Hyvä, että on kirittäjä!

Toinen tärkeä tavoite oli kavuta Ras Dashenin huipulle 4550 metrin korkeuteen. Tämäkin tavoite toteutui oikeastaan koko tiimin osalta. Oli jännä huomata, miten sitkeitä me olimme. Vuorivaellus oli rankka ja esteitä matkan varrelle kasautui runsain mitoin; oli kovaa vatsatautia, vääntyneitä nilkkoja ja kipeitä polvia, voimat syövää vuoristotautia ja hajoavia varusteita. Yhdessä asetettu tavoite ja sen eteen koko vuoden tehty työ olivat kuitenkin niin kovia kannustimia, että moni kapuaja ylitti itsensä. Luovuttaminen kävi omassakin mielessä, kun aloimme aamuyöstä tarpoa kohti viimeistä huippua. Väsytti, olo oli karmea ja vatsa sekaisin. Pieni piru vasemmalla olallani keksi koko ajan toinen toistaan parempia syitä miksi minun kannattaisi kääntyä takaisin lämpimän makuupussin uumeniin. Toinen ääni torppasi syyt yksi kerrallaan ja alkoi toistella: ”ihanaa päästä huipullle, on kyllä todella upeaa päästä huipulle.” Tuo ääni alkoi saada värejä samaa tahtia nousevan auringon kanssa ja lopulta olin samaa mieltä – tämä on upeaa, nyt mennään eikä meinata! Loppusilauksen haasteeseen antoi korkeudesta turvonnut vatsa – ajattelin kohta synnyttäväni Kapua vauvan – ja viimeisessä rutistuksessa iskenyt korkeanpaikankammo. Kun olin huipulla itkin, tärisin, riemuitsin, ja unohdin autuaasti katsoa ympärilläni avautuvaa maisemaa. Kuvissa näkyy hurjistunutta hymyä leiskuva minä, jota ympäröi samanlaisen tunnemyrskyn vallassa olevat kaverit. Huipun saavuttaminen oli hienoa, mutta matka sinne vielä tärkeämpi.

Kapua vuoden tavoitteena oli myös oppia ymmärtämään paremmin vammais- ja kehitysyhteistyötä. Tapaamiset Kynnys ry:n toimijoiden kanssa olivat inspiroivia ja silmiäavaavia, etiopialaisten naisten kohtaaminen ja EWDNA-järjestön toimintaan tutustuminen Addis Abebassa huikean avartavaa. Jatkan työtä ainakin Kynnyksen kummina, muita hedelmiä toivon pääseväni poimimaan vähän myöhemmin. Tavoitteiden iloisena lisäbonuksena oli tutustuminen kaikkiin mahtaviin kanssakapuajiin koko vuoden ja eritoten matkan aikana.

Vaikka tärkeimmät tavoitteet täyttyivät komeasti, kaihertaa silti mieltä. Moni pienempi tavoite kun jäi saavuttamatta. Asetin itselleni kovat kuntotavoitteet ja ihan aidosti kuvittelin, että olisin reissuun mennessä timmi tiikeri: huikea hauis ja sixpack sekä triathlonin kestävä kone. Mutta sitten tuli flunssa, perään toinen, työpaikan yt:t, organisaatiomuutos, läheisen vakava sairastuminen ja armoton lonkkakipu. Elokuusta eteenpäin en kyennyt kipujen takia treenaamaan. En uskaltanut kertoa kivusta kuin muutamille, ramppasin fysioterapiassa ja lääkärillä ja pelkäsin kuin hullu, etten pääsisi vuorille ollenkaan. Lopulta lähdin reissuun rauhallisin mielin – olin antanut itselleni luvan jäädä Simien vuoriston majataloon lepäämään, jos jalka pettäisi. Jo Addis Abebassa kipu katosi puoleen. Vuorilla lonkka piinasi öisin mutta päivisin saatoin jopa unohtaa sen. Stressi ja jännitys olivat selvästi tuplanneet kivun, ilo ja asioiden oikeisiin mittasuhteisiin asettuminen puolestaan lievittivät sitä. Pääsin huipulle, omana peruskuntoisena itsenäni puolitehoisella koivella, se oli tärkeä saavutus.

Oli myös monta varainkeruuseen liittyvää suunnitelmaa, jotka jäivät toteutumatta. Hienosti laminoitu Kapua kirpputorilappu odottaa tavaroiden kera edelleen makuuhuoneessani. Ei auttanut vaikka täyteen pakatut Ikea-kassit alkoivat rasittaa jo parisuhdetta, kirpputorille asti en vain koskaan päässyt. Suunnittelin myös hankkivani suuria kertaluontoisia yrityslahjoituksia mutta suunnitelma jäi muutamaan yöaikaan lähetettyyn sähköpostiin. Samoin halusin vihdoin viimeistellä keskeneräiseksi jääneen opiskelutyönä kuvaamani dokumentin ja järjestää sen tiimoilta Kapua ensi-illan. Mutta ei, siellä se makaa edelleen kovalevyn uumenissa. En myöskään tarjonnut omaa Kapua vuottani medioille juttuaiheeksi. Mediatyöläisenä kynnys hypätä juttujen taustalta parrasvaloihin taisi olla liian korkea. Enkä kirjoittanut kuin muutaman blogitekstin.

Tavoitteiden saavuttaminen vaatii aikaa ja sisua. Koskaan ei tule valmista ja keskeneräisyyttä on syytä oppia sietämään. Nämä totuudet pätevät myös kapuajan vuoteen. Kuten myös se, että tavoitteista jääminen voi kääntyä voitoksi, jos niistä oppii jotain. Minä opin, että aika on arvokkain omaisuuteni ja asia, jota minun on kaikkein vaikeinta kontrolloida. Olen päättänyt yrittää siivota elämästäni aikasyöpöt ja keskittyä olennaiseen, muun muassa lähimmäisiini. Vuorilla vähemmän tärkeät asiat putosivat yksi kerrallaan mielestä pois. Ne, jotka sinne jäivät, ovat taatusti aikani arvoisia. Kurtistuva kroppani tulee saamaan myös jatkossa lisää huolenpitoa.  Kapua vuosi kun osoitti, että ilman tekoja seuraavat vaellukset voivat jäädä haaveeksi. Opin myös, että kapuamisen ja hyväntekemisen ei tarvitse päättyä tähän vuoteen. Kaiken sen mitä varainkeruun eteen tein tai jätin tekemättä, voin testamentata seuraaville seikkailijoille konkarikapuajan ominaisuudessa. Ensimmäiseksi jakoon lähtee pari kiiltävää kirppislappua… Ja jos se ensi-ilta joskus vielä toteutuu, lupaan lahjoittaa lipputulot silloiseen Kapua keräykseen.

Kapua vuosi jää siis taakse, mutta matka jatkuu. Optimistista Buzz Lightyear hahmoa lainatakseni: kohti ääretöntä ja sen yli!