Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

Lähtöön on nyt kuusi yötä. Hyvin lähellä on siis jo minun tapauksessani kolmen viikon seikkailu lähes tuntemattomien ihmisten seurassa. Amazing Race, Selviytyjät, Temptation Island, Big Brother, Vain elämää. TV tarjoilee meille esimakua siitä, mitä tapahtuu, kun joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä laitetaan yhteen, toimimaan, tutustumaan, jopa seikkailemaan yhdessä oudoissa olosuhteissa, epämukavuusalueilla. Tällaiseen ihmiskokeeseen mekin olemme vapaaehtoisesti lupautuneet. TV-kamerat eivät toki seuraa puuhiamme vuorokauden ympäri, eikä ketään toivottavasti lähetetä kesken kaiken kotiin. Mutta vähintään someyhteisö kotimaassa odottaa matkapäiväkirjaa ja kuulumisia päivittäin. Kieltämättä minua hieman huolettaa, olenko minä se heikoin lenkki, jonka kunto ensimmäisenä pettää vuoristovaelluksella tai jonka pinna palaa, kun kirpunpuremat ja liian ohut makuualusta vievät viimeisetkin unenrippeet.

Tammikuussa en tuntenut ketään tästä 22 hengen seurueesta, joka osallistuu kapua-matkalle. Kuluneet kuukaudet ja yhteiset kapua-projektit ovat kuitenkin onneksi jo tuoneet osan tästä jengistä vähän tutummaksi. Jotkut ovat varovaisemmin paljastelleet asioita itsestään, toiset rohkeammin heittäytyneet mukaan ja halunneet tehdä tuttavuutta. Erityisesti ”varsinaiset kapuajat” eli nelikkomme täältä Turun seudulta on tullut läheiseksi ja tottunut jo toimimaan yhdessä. Mahtavia ja mielenkiintoisia tyyppejä, kirittäjiä, kannustajia, toinen toisista huolehtivia vastuunkantajia on joukossa monta. Vaikea olisi valita, kenen kanssa en haluaisi joutua kahdestaan autiolle saarelle tai telttaretkelle vuoristoon.

Haastavimmaksi matkakumppaniksi koen tällä hetkellä itseni. Enemmän kuin vuoren huiputusta, viluisia öitä teltassa tai vatsatautia jännitän sitä, millaisia tunteita ja muistoja matka minussa nostaa pintaan. Valo, lämpö, äänet, tuoksut, maut, paikat. Miten tutuilta ne ehkä tuntuvat lähes 30 vuoden jälkeeen, mutta toisaalta, miten paljon todellisuus voikaan erota vanhoista muisti- ja mielikuvistani. Odotan innolla kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Niiden, jotka ovat nähneet minun kasvavan ja tuntevat vanhempani, mutta myös niiden uusien ihmisten kanssa, joihin pääsen tutustumaan ja solmimaan ystävyyttä. Toivon kielitaitoni palaavan edes sen verran, että pystyn vaihtamaan muutaman lauseen amarinjaksi. Toisaalta jännitän sitä, pystynkö täyttämään ne odotukset, joita he ovat minulle tai meille mielessään asettaneet. Vaikka välillä kuvittelen olevani vuorovaikutuksen ammattilainen ja supersosiaalinen pulputtaja, epäilyttää, miten jaksan kaikki nämä kohtaamiset, ja millaisen paikan ja roolin otan tai saan tässä matkayhteisössä. Uskallanko pyytää apua, uskallanko olla heikko, jaksanko nostaa ylös, jos joku toinen kompuroi.

”Kaiken ydin on ihmisyyden jakamisessa.” Tätä yhden syksyisen koulutuspäivän antia olen pohdiskellut paljonkin tänä syksynä työssä ja arjessa. Kaiken ydin ei ole siis osaamisessa, suorittamisessa, pystymisessä, onnistumisessa, menestyksessä. Tällä Kapua-matkalla olen saanut olla monella tapaa ihmisyyden äärellä ja varmasti itsekin muuttunut ihmisenä. Autiolle saarelle haluaisin siksi ottaa mukaani ensisijaisesti toisen ihmisen.  Matkalauluksi matkalaukkuun pakkaan myös Tommy Tabermanin  Pienen laulun ihmisestä (Maa, 1987):

Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. 

Lämpimin peitto on toisen iho, toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja, olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. 

Ihminen tarvitsee ihmistä. 

Ihminen ilman ihmistä on vähemmän ihminen ihmisille, vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.