Matkapäivä!

Tätä on odotettu kun kuuta nousevaa, mutta toisaalta se on koko ajan ollut kaukisena siellä jossain, niin kaukana ettei tajunnut sen oikesti joku päivä koittavan. Hieman hermostunut yö. Jotenkin kummasti taas pyöritään siinä kolmen ja viiden välissä. Kaikki pyörii mielessä. Mikään asento ei ole hyvä. Tuliko pipo mukaan? Entä sadetakki?

Herätys kuuden jälkeen, ihan kuten aina ja vielä olisi vähän töitäkin. Siinä yrittää selvittää omia sotkujaan ja löytää pari bugia. Kello käy. Samalla mieli kuitenkin pyörii jo jossain muualla. Onkohan siellä miten kylmä? Mitä ruokaa me saadaan? Miltä ne avustuskohteet näyttää? Parin tunnin tuuherruksen jälkeen totean, että ei nyt tästäkään tule mitään joten päätän siirtyä kohti Seutulaa.

Vaan eipä sekään nyt ota onnistuakseen. Matkalla niin työ- kun yksityiselämä lyö vielä voltteja. Muistuttaen varmaan vielä omasta olemassaolostaan, että eivät ole minua vielä unohtaneet. Viimeiset konsultoinnit. Pari hermoromahdusta. Pulssi about miljoona.

Pikku hiljaa kuitenkin ryhmän kookoontuessa uusi todellisuus valkenee. Tää nyt ihan oikeasti tapahtuu. Tätä varten kukin varannut vuodesta aikaa hyvään. Tuoda valoa jonnekin. Edes vähän. Mutta minne, siitä meillä ei vielä ole mitään aavistusta.

Lento Istanbulin kautta, minkä jälkeen saakin muistella missä se Dushanbe olikaan. Dushanbe tarkoittaa maanantaita. Se oli parin tuhannen asukkaan kylä kun siitä tuli suvereenin neuvostotasavallan pääkapunki, mutta joka maanantai siellä oli markkinat minne alueen asukkaat kerääntyivät ostamaan ja myymään. Mitähän kapitalistille markkinoille kävi neuvostoaikana?

Tämä ja kaikki muu jääköt huomiseksi. Sillä nyt kutsuu hotellihuoneen sänky.