Kapuan jälkeinen alakulo

Kolmas kotiintulon jälkeinen päivä ja olo tuntuu irralliselta. Trekatessa elämä koostui heräämisestä, pakkaamisesta, syömisestä, kävelemisestä, syömisestä, kävelemisestä, majoittumisesta, syömisestä, kortinlyönnistä (jos jaksaa) ja nukkumisesta. Monotonista päivien kulkua ylevöittivät upeat maisemat ja piristivät rakkaiksi tulleet kanssakapuajat.

Tyystin normaalista elämästä poikkeavat trekkipäivät etäännyttivät arkitodellisuudesta. On vaikeaa uskoa, että olimme matkalla vain pari viikkoa eikä paria kuukautta tai peräti vuotta. Tätä tunnetilaa vasten on pettymys huomata, että palattuamme korona ei ole hellittänyt, Ukrainassa yhä soditaan, eivätkä koti- ja työelämän haasteet ole muuttuneet miksikään.

Toisaalta hyvin tavallisista asioista osaa olla jälleen (ainakin vähän aikaa) kiitollinen. Kotona voi käydä yöpissalla pukeutumatta untuvatakkiin, virittämättä otsalamppua ja varustautumatta vessapaperilla. Vessakäyntiä varten ei oikeastaan tarvitse edes kunnolla herätä, kun ei vaadita tasapainottelua kyykkyvessassa.

Kapuajakaverien kesken kehittyi hieman omalaatuinen huumori. Aivojen happivajeesta huolimatta teimme myös teräviä havaintoja, joihin kuului ns. Snickers-indeksin kehittäminen. Mitä ylemmäs trekki vei, sitä kalliimmaksi Snickersin hinta muodostui. Tämän ymmärtää helposti, sillä noin 3500 metriin patukat kulkevat muulien ja siitä ylöspäin jakkien matkassa. Katmandussa patukan saa 90 rupialla, mutta ylhäällä hinta kohosi 370 rupiaan (noin 0,70–2,80 EUR). Lisäksi patukan korkea hinta oli yhteydessä kauan sitten menneeseen parasta ennen -päivämäärään. Onneksi kyseessä ei ole herkästi pilaantuva tuote, eivätkä patukat enää kapuajan repussa kauaa vanhenneet, kun reitillemme osui useampi päivä, jotka kuuluivat vaikeusasteeltaan 2–3 patukan kategoriaan.

Trekin ohella Kapua-reissun kohokohta oli käynti Väestöliiton ja Kynnys ry:n vammaisten lisääntymisterveyttä ja -oikeuksia tukevan hankkeen yhteistyöjärjestössä FPANissa (Family Planning Association of Nepal). Oli hauskaa nähdä, kuinka näennäisen kaoottinen terveyspalvelujärjestelmä toimii käytännönläheisesti. Käyntimme oli lauantaina ja asiakkaina oli lukuisia kuuroja naisia, joten harvinainen voimavara eli viittomakielen tulkki hyödynnettiin tehokkaasti ja tarvitsemiaan palveluita sai mahdollisimman moni.

FPANin klinikka oli puitteiltaan hyvin vaatimaton, mutta tästä huolimatta siellä oli tarjolla mm. asialliset ehkäisymenetelmät, joita tarjottiin vammaisille maksutta ja muillekin saavutettavaan hintaan. Hankkeen työntekijät ovat myös kohderyhmään kuuluvia, eli esimerkiksi sokeita tai liikuntarajoitteisia. Nämä topakat naiset tekivät minuun suuren vaikutuksen. Tärkeän työnsä lisäksi he toimivat yhteisöissään upeina esimerkkejä siitä, minkälainen toimijuus voi ihmisellä olla vammastaan huolimatta. Kapua-keräyseurot tulevat hyvin käytetyksi tässäkin projektissa.

Ehkä tyhjään oloon vaikuttaa se, että tällä kertaa Kapua-projekti kesti koronan vuoksi peräti yli kaksi vuotta, eikä kukaan meistä oikein uskonut Nepalin-matkan toteutumiseen edes matkaa edeltävällä viikolla. Nyt projekti kuitenkin kääntyy lähes yllättäen kalkkiviivoille, ja keräystilimme suljetaan 30.4. (eli vielä voi halutessaan lahjoittaa esim. https://kapua.fi/osallistuja/annikka-anni-kalliokoski/ ).

Mikä auttaisi Kapua jälkeiseen alakuloon? Kävimme jo Katmandussa Pilgrims Book Housessa hiplailemassa uusien trekkien karttoja. Itseäni kiinnostaa mennä pidemmälle, ehkäpä Manaslu circuit? Kaveriani kiinnostaa mennä ylemmäksi, ehkäpä Island Peak?

Todettava on, että nainen voi lähteä Nepalista, mutta Nepal ei lähde naisesta kun sen kerran on ihonsa alle saanut. Trekkaamaan palaamme varmasti, jos kunto ja maailmantilanne sallivat. Haikeudella kuitenkin mietin, että  tämä loistava kapuajaporukka jäänee ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Kiitos teille, ystävät hyvät, ja kiitokset teille kaikille, jotka olette projektiamme tukeneet ja matkaamme seuranneet!