Hyvästit vuorille

Tänään oli viimeinen vaelluspäivämme. Toisaalta oli kiva päästä nauttimaan happirikkaammasta ilmasta, mutta samalla oli heitetävä hyvästit upeille vuorimaisemille ja kirkkaille erämääjärville. Tuntui myös oudolta hylätä leirielämä, johon oli ehtinyt tottua.

Edessä oli pelkkää alamäkeä, kun laskeuduimme vuorilta laaksoon. Hiekka pöllysi ja kivet pyörivät kenkien alla, kun laskeuduimme nopeaan tahtiin. Vastaan tuli ryhmiä, jotka olivat menossa toiseen suuntaan. Toivotimme tsemppiä, sillä jos alastulo olikin maaston kaltevuuden takia polvillemme rankka kokemus, niin ylöspäin menijöillä huusivat varmasti sekä reisilihakset että keuhkot. Heidät onneksi palkittaisiin huipulla upeilla Kulikolan tasangon maisemilla.

Puolivälissä matkaa polku muuttui kylätieksi ja ensimmmäiset talot tulivat vastaan. Osa paikallisesta matkaseurueestamme oli kotoisin lähikylistä ja tapasimme apuoppaamme enon ja yhden aasinajajan kotiväen. Etenimme maantietä rivakasti eikä 15 kilometrin päivämatka tuntunut raskaalta, kun ilmassa oli riittävästi happea ja tie tasaista. Päämääränä oli Artuchin kylä, johon saavuimme iltapäivällä.

Kylässä majoittuimme paikallisessa majatalossa. Seurueemme iloitsi erityisesti vesivessasta, sillä maakuoppa vessateltassa ei ollut saavuttanut joukoissa suosiota.

Pian majatalon ovelle ilmestyi lapsia. Meitä kutsuttiin pelaamaan jalkapalloa ja lentopalloa sekä piirtelemään. Lintukirja kiinnosti ja lapset käyttivät koko englanninkielentaitonsa meidän kanssammme. He selvittivät esimerkiksi lempijalkapallojoukkueet mutta kysymyksiä tuli myös lempiväreistä ja lempijoesta.

Päivä päättyi upeaan illalliseen ja pujahdukseen aitojen lakanoiden väliin. Illan kuulumiskierroksella suunniteltiin jo tulevaa. Ihmiset ovat olleet upean luonnon lisäksi vaelluksella ”se” juttu ja ideoimme, miten voisimme pitää yhteyttä yllä matkan jälkeen.

Tuntui oudolta nukkumaan mennesssä vähentää eikä lisätä vaatteita. Myös aasien yöllistä huutoa oli lähes ikävä.