Huiputuspäivä

Päivä 11

Meidät herätettiin jo klo 23.00 edellisen vuorokauden puolella. Tosin itse en ollut edes vielä nukahtanut. Joimme pelkät teet ja söimme keksit, jotta vatsa ei ollut täynnä, kun lähdimme nousemaan kohti huippua. Nousu School hutilta huipulle oli 1,2 km ja nousun suuruus mietitytti, olimmehan nousseet tähän mennessä vain 150-700 m päivässä. Nyt happea oli entistä vähemmän ja kapuamiseen menisi pidempi aika kuin minään aikaisempana päivänä.

Huiputukseen lähti mukaamme oppaamme Benin lisäksi kaksi kantajaa siltä varalta, että jonkun täytyisi kääntyä takaisin. Sirkalla oli jo lähtiessä mahavaivoja ja Veeran ruokahalu oli täysin kadonnut viime päivinä. Itselläni oli ollut ajoittaista päänsärkyä siitä saakka, kun ylitimme 4400 metriä. Nyt särky oli onneksi poissa.

Lähdimme arviolta -10 asteen pakkasessa kapuamaan otsalamppujen valossa siksak-polkua ylöspäin. Rinne oli jyrkempi kuin mikään tähän astinen polkumme, ehkä noin 35 asteen kaltevuus. Jyrkän nousun yläpäässä on ensimmäinen Kilimanjaron huippu, Gilman’s point. Nousimme polkua hitaasti Benin ja kantajien laulaessa rauhallisen rytmikkäitä swahilinkielisiä lauluja. Seurasin sykemittaristani nousumetrejä ja iloitsimme, kun ohitimme Mt. Blancin huipun (4804 m) ja 5000 metrin rajan. 5100 metrin jälkeen School Hutin polku yhdistyi Kibo Hutilta tulevaan reittiin ja näimme pimeässä rinteessä useita ryhmiä kiipeämässä edellämme kohti huippua.

Pidimme juoma- ja hengähdystaukoja tämän tästä. Yhdellä niistä Veeran maha ei suostunut pitämään kantajien tarjoamaa inkivääriteetä sisällään, vaan hän oksensi juoman saman tien pois. Nousun puolivälissä tulimme Hans Meier cavelle, jossa pidimme jälleen tauon. Veera oli jo odottanut että olisimme lähellä Gilman’s pointia, mutta aiheutin pettymyksen kertoessani, että mittarini mukaan tämä on vasta puoliväli.

Henkilökuntamme laulua kuunnellessani päässäni oli pyörinyt ajatus, että tähän sopisi jokin suomalainenkin laulu. En jaksanut laulaa kavutessa, mutta päätin vetäistä tauolla viihdykkeeksi Juicen Juankoski here I come. Muutin vain sanoituksessa yhden sanan: Juankosken tilalle Kilimanjaro. Kantajilla oli hauskaa ja he taputtivat rytmiä, jota heidän oli tosin vaikea hahmottaa suomenkielisestä sanoituksesta.

Nousun jatkuessa ylärinnettä kohti taivaanranta takanamme alkoi muuttua oranssiksi ja pian aurinko nousi. Kun nousu eteni hyvin hitaasti, Ben kysyi ehdotti ryhmän jakautumista kahteen osaan. Minä ja Ben lähdimme erikseen tavoitteena korkein huippu Uhuru Peak 5895 m. Muut jatkoivat omaa tahtiaan kohti Gilman’s pointia 5685 m.

Aikaisempi vauhti oli sopinut minulle hyvin ja olin jaksanut ilman ongelmia. Nyt nousuvauhti kiihtyi vain hieman, mutta niin paljon että reisissä alkoi hapottaa saman tien. Pääsimme aika pian Gilman’s pointiin, josta Ben huuteli alempana tuleville kannustushuutoja. Minun oli pakko pitää evästauko, sillä jalkoja heikotti.

Hetken päästä jatkoimme Kibon kraaterin reunaa pitkin. Uhuru Peak näkyi kraaterin toisella puolella ja se vaikutti olevan ihan lähellä. Polku oli loivempaa mutta jokainen nousumetri piti ottaa rauhassa. Saavuimme toiseksi korkeimman huipun luo Stella pointiin, jossa oli toiselta reitiltä nousseita kiipeilijöitä ottamassa valokuvia. Päätimme ohittaa heidät ja jatkaa suoraan eteenpäin.

Runsas tunti sen jälkeen, kun olimme lähteneet Gilman’s pointilta, saavuimme vihdoin Uhuru Peakille. Matka tuntui käsittämättömän pitkältä. Ilo oli kuitenkin suuri, sillä päänsärky tai muut oireet eivät olleet haitanneet tänne pääsyä. Hengitys vain oli raskasta ja reidet hapoilla. Huipulla oli varsinainen tungos kaikkien kuuden reitin kiipeilijöiden jonottaessa kuvaamaan itsensä huipun kyltin luona. Pääsimme vuoroon ja otimme monta kuvaa. Valokuvien jälkeen halusin vielä etsiä noin 100 m päässä huipusta olevan geokätkön ja pienen hakemisen jälkeen sen löysinkin. Tämä oli luokiteltu D5/T5 eli vaikeuden ja maaston osalta vaikeimpaan luokkaan. Olin tyytyväinen.

Huiputuksen jälkeen alkoi matka alas. Kävelyvauhti kraaterin reunalla loivaa alamäkeä oli selvästi reippaampi. Gilman’s pointilta alaspäin alkoikin rankempi lasku. Kävelin Benin perässä upottavassa laavahiekassa reipasta vauhtia suoraan alaspäin läpi siksak-reittien. Reidet alkoivat turtua kun joka askeleella piti ottaa vastaan. Puolivälissä tätä 3 km pitkää jyrkkää mäkeä minun oli pakko pitää tauko. Hetken lepäämisen jälkeen jatkoimme suoraan alas Kibo Hutille. Siellä tapasin jälleen Sirkan ja Veeran, jotka olivat sinnikkäästi kavunneet Gilman’s pointiin saakka. Mennen tullen oli tarvittu paljon taukoja, mutta kantajat olivat auttaneet ja tsempanneet hienosti.

Söimme kevyen lounaan. Energiaa oli kulunut kaikilta, mutta silti isompaa ruokahalua ei ollut kenelläkään. Sykemittarini kertoi, että olin käyttänyt 8,5 tunnin nousun ja 2,5 tunnin laskun aikana 4426 kcal, josta 72% rasvaa, 24% hiilareita ja 4% proteiinia. Keskisykkeeni oli ollut vain 110, mutta rasitus tuntui lihaksissa.

Lounaan jälkeen meidän piti vielä jatkaa 9 km vaellus Horombo Hutin leiripaikalle. Se vei vielä 3,5 h ja 1405 kcal lisää. Reitti kulki Kibon juurelta Mawensin sivuitse loivaa alamäkeä. Laskua tuli Kibo Hutilta kilometrin verran. Sinne päästyämme tuntui kuin olisimme jo laskeutuneet vuorelta alas, mutta maiseman katselu kertoi todellisen tilanteen. Pilvet olivat vielä ainakin kilometrin alapuolellamme, olihan leiri vielä 3700 m korkeudessa.

Päivällisen jälkeen kokosimme koko henkilökunnan messitelttaan ja jaoimme eilen sopimamme tipit oppaille, kokille ja kantajille. Tämä oli viimeinen ilta yhdessä ja kiitimme heitä hienosta vieraanvaraisuudesta. Sen jälkeen väsymys otti vallan ja menimme saman tien nukkumaan.