Ei se päämäärä, vaan se matka…

Mietin itsekseni, mitä teille tästä kertoisin. Hehkutanko hyvää oloani, intoa siitä, että saan olla mukana, iloani uusista ihmisistä sekä siitä, että elän sellaisessa tilanteessa, joka mahdollistaa auttamisen. Vai kertoisinko sittenkin epävarmuudesta, ja pettymyksistä, joita on jo vastaan tullut. Päädyin hiukan molempiin.

Keräystä on nyt tehty jonkin aikaa, ja olen hyvässä vauhdissa. Ideoita on paljon, osa pääsee suunnitteluasteelle, osa tyrmätään saman tien jonkun järkevämmän ihmisen toimesta, tai sitten itse tajuan nauraa idean korkealentoisuudelle.

Olen lähestynyt sekä yrityksiä, että yksityishenkilöitä. Yrityksissä on hiukan huono aika, ja monessa sanotaan saman tien, että lomien jälkeen uusi yhteys. Olen pyytänyt ystäviäni osallistumaan, kertonut mitä sillä kympillä saa, jos vaikka jättäisi yhden kahvilassa käynnin väliin… ja kohdannut valtavan määrän välinpitämättömyyttä. Ihmiset, joita olen auttanut, joitain isostikin, eivät edes vastaa minulle. Ei sanaakaan, ei edes peukkua tsemppaamaan.

Olen pohtinut tätä asiaa, ja päättänyt olla ns. vetämättä herneitä nekkuun. Olen miettinyt, että jokainen auttaa tavallaan, joku ehkä haluaa auttaa vain kotimaassa, joku eläinsuojelussa, joku auttaa naapurin mummoa ehkä. Ja moni on vastannutkin, että on vaikkapa kuukausilahjoittajana, eikä pysty enempään. Olen kiittänyt kauniisti vastauksesta, ja kertonut, että hienoa, kun auttaa jollain tavalla. Se ei minua haittaa, minua mietitytti, mikseivät ihmiset vastaa. Onko helpompi olla vastaamatta mitään, kuin sanoa, ettei voi juuri nyt olla mukana?

Suivaantumisen sijaan päätin iloita jokaisesta lahjoituksesta isosti, olen saanyt lahjoituksia sellaisilta, joista tiedän, ettei heillä itselläänkään ole paljoa, ja silti jakavat. Kiitos. Olen saanut lahjoituksia ihmisiltä, joita en tunne, kiitos! Olen saanut ihmisiä lahjoittamaan omaa työtään tämän asian eteen, olen saanut myyjiä kanssani lauantaiseen tapahtumaan, ja iloitsen jokaisesta, joka minua tavalla tai toisella auttaa tällä matkalla. Kiitos Annukka myös sinulle, vastailen, kun ehdin, kiirettä pitänyt.

Matka on siis alkanut. Paitsi matka Nepaliin, myös matka omaan itseeni, sen ymmärtämiseen, että vaikka minä toimin tietyllä tavalla, joku toinen toimii toisella tavalla, ja se minun täytyy vain hyväksyä. Ehkä se ei olekaan välinpitämättömyyttä, vain erilaisuutta. Jokainen täällä tallaa tavallaan, ja kaikella on tarkoituksena. Kiitos teille ystävät, että olette!

Kaunista kesää ihan jokaiselle :)

4.7.2018 Nina Laaksonen