Viikonloppu vierähti mukavasti mukavassa Kapua-porukassa. Tahkon leirikeskukseen meitä oli kerääntynyt joukko viimevuotisia ja tämänvuotisia kapuajia sekä edustus Wimmasta. Kerran vuodessa järjestettävä Kaikkien Aikojen Kapuaja –tapaaminen (KAK) oli Etiopia-tiimin käsissä muodostunut rennoksi yhdessäoloksi kapuamista unohtamatta. Kuten yksi meistä totesi, noudatimme ”kapuajille lajityypillistä etenemismuotoa” ja käppäilimme jonossa ylämäkeen Tahkon huipulle ihastelemaan näköalaa Syvärinjärvelle. Se oli varsin sumuinen, mutta kelpasi vallan mainiosti. Huoltojoukot olivat nuotiopaikalla pannukahvin, sämpylän ja makkaran kanssa. Eli retki ei voinut olla kuin onnistunut. Ja mikä ihaninta, ihan kuin olisi porukan tuntenut jo pitemmältä ajalta, on se kumma.
Koska haastetta tarvittiin tähänkin puuhaan, ei majapaikkaan ollut paluuta, jos ei kahvimukillinen täyttynyt marjoista. Niinpä levisimmekin alastulomatkalla polun reunoille, rinteiden pusikkoihin ja niityille mustikoiden ja mansikoiden perässä. Mukit täyttyivät ja taisi useampi marja päätyä suuhunkin…
Oikein oli osattu tulkita myös sääherrojen aikeita. Alastullessa aurinko näyttäytyi ja sade alkoi vasta päästyämme takaisin leirikeskuksen uumeniin. Siellä meille esittäytyi Wimma. Yhdistys, jossa kaikilla kapuajahenkisillä on mahdollisuus tehdä kehitysyhteistyötä vapaaehtoisesti ja juuri sen verran kuin omasta rahkeesta riittää. Tällä hetkellä Wimmalla on meneillään sanitaatiohanke Keniassa, joka kuulosti oivalliselta avulta ja hyvältä hankkeelta. Myös nimenmuutos on yhdistyksellä on edessä ja tavoiteena on saattaa Wimma ja Kapua lähemmäksi toisiaan, niin että kapuajat voisivat luontevasti jatkaa kehitysyhteistyötä oman projektin päätyttyä.
Omasta puolestani viikonlopun paras anti oli keskusteluissa. Niin automatkan pohdinta rahankeruusta ongelmineen ja onnistumisineen kuin kävelyretken ajatukset Kapuan tunnettavuudesta. Iltanuotiolla kuulimme muisteloita Etiopiasta ja ihmettelimme rokotusasioiden monimutkaisuutta. Monta hyvää vinkkiä tuli saatua, joita en harmikseni kirjoittanut heti muistiin. Mutta luotan, että kanssakapuajat muistuttavat minua niistä oikealla hetkellä.
Viikonlopun viimeiset toivotukset sain junassa: ”Muista nauttia matkasta, koko projektista ja erityisesti teidän porukan yhteishengestä!” Muistan, aioin ja aion muistaa. Uskon, että yhteisössä on voimaa enemmän kuin yksilöissä yhteensä. Odotan innolla yhteistä matkamme ensimmäistä huippukohtaa – matkaa Boliviaan ja sen tuomia yhteisiä kokemuksia, joista ammentaa projektin loppuhetkille erityistä energiaa. Ja iik, kohta tytöt mennään, vähänkö siistiä!!