TÄMÄ ON JUURI SE HETKI MITÄ KUKAN EI HALUNNUT ITSELLEEN MUTTA MINÄ SAIN SEN
Siitä on vuosi aikaa kun luin Kapuan nettisivuja. Vuosi aikaa kun tein hakemuksen. Pian vuosi aikaa kun minut haastateltiin. Yhdeksän kuukautta aikaa kun tavattiin ryhmänä ensimmäisen kerran. Seitsemän kuukautta kun toisen kerran tavattiin. Pian viisi kuukautta kun kolmannen kerran tavattiin ja testattiin kuntoa, saatiin treeniohjelmat ja omat eläimet, oltiin festareilla. Siitä on myös viisi kuukautta kun tajusin, etten ole lähdössä Nepaliin. Se oli juuri se hetki mitä kukaan ei halunnut itselleen, mutta minä sain sen. Minulla olisi vielä 17 päivää matkaan, jos olisin siis lähdössä. Minulla olisi rinkka valmiina, rokotukset pistettynä, vakuutuslomakkeet suojapussissa ja energiapatukoita taskut täynnä. Itkisin ikävääni jo etukäteen ja jännittäisin saanko matkalla ripulin. Lohduttaisin äitiäni ja kuuntelisin ystävieni neuvoja, ystävien, joista yksikään ei ole ollut Kanariansaarien hotellirantoja kauempana. Mutta koska en ole lähdössä, mitään näistä ei tapahdu juuri nyt minulle.
Sen sijaan että tekisin lähtöä Nepaliin, lähdin Kapuajien tapaamiseen ja kapusin pienesti, mutta kunniakkaasti Giilavarrella. Nukuin huonosti teltassa, mutta se ei haitannut kun konkari nukkui vieressä. Lohdutti myös. Kuuntelin muiden matkoista, katsoin kuinka oman ryhmän porukatkin kuunteli. Toivottelin hyvää matkaa muille. Haikeita hetkiä minulle.
Sen sijaan että tekisin lähtöä Nepaliin, teen varainkeruuta. Teen sitä pienesti ja omalla tavallani mutta teen sitä kunniakkaasti. Koska ihmiset eivät lahjoita, puhun. Olen siinä hyvä. Puhun ihmisen perustarpeista, ihmisoikeuksista, julistan seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, pohdin köyhyyttä, jaan kondomeja ja tietoa, osallistun messuille, pidän koulutuksia ja seksuaaliterveyskutsuja. Kaikki Kapuan nimeen. Rahat eivät ole kasassa, enkä tiedä tulevatkokaan. Rahan kerääminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin. Onneksi ryhmässä on niitä, jotka ovat onnekkaampia, ahkerampia, sosiaalisempia, verkostoituneempia, reippaampia. Saadaan kuitenkin koko potti kasaan. Huh, onneksi! Sillä jos ei saataisi, kokisin petturuutta, huonommuutta. En lähtenyt, en edes kerännyt hyvin. Mutta julistin kyllä. Siinä onnistuin.
Vain yksi ihminen on koko vuoden aikana kysynyt ”Oletko mukana asian vuoksi, vai vuoren vuoksi”? Vastaus oli helppo: asian vuoksi. Vastauksessa piilee myös lohdutus. Olen todellakin asian vuoksi mukana. Tähän tarvittiin vain yksi ihminen, yksi kysymys. Vuori on palkinto. Mutta vuori myös odottaa. Kapua oli juuri oikeaan aikaan minulle. Se jätti jälkiä, hyviä jälkiä. Se jättää pysyviä muutoksia minuun ja elämääni ilman vuortakin. Oma huiputus ei tapahtunut vuorella vaan maan päällä. Se tapahtui joka kerran kun sain puhua, julistaa, vastata kysymykseen, antaa kondomin, kertoa terveydestä, kertoa vedestä, kertoa ja puhua jollekin joka kuunteli. Kapuan siis apua, maan päällä en vuorella.
Onnea matkaan kaikille lähteville. Toivon että säästytte kolhuilta, ripulilta ja kuumeelta. Toivon sydämeen jälkiä jättävää matkaa. Toivon teille hyvää mieltä ja sinnikkyyttä. Toivon teille ryhmähenkeä, en kilpuruutta. Onnea matkaan. Ja kiitos! Kiitos koko vuodesta.
Katariina
