Matka Afrikkaan alkaa oikeasti olla näköpiirissä. Asia alkoi tulla todeksi, kun viime KAPUA- koulutuksessa saimme tavata matkatoimiston edustajia ja kuulimme ihan konkreettisia asioita matkasta ja sen kohteesta. Pientä väreilyä vatsanpohjassa ja muutama ylimääräinen nopea hengähdys; Kyllä se totta on!
Tähän asti oma kapuamiseni on keskittynyt varainhankinnan keinojen miettimiseen ja toteuttamiseen. Itse matka on ollut kaukainen unelma, joka toteutuu sitten, kun työ on tehty hyvin. Olenhan kasvanut maatalon tyttönä ja oppinut, että ” ensin työ, sitten huvi”. Maatalossa työtä oli paljon ja lapsetkin joutuivat osallistumaan kukin kykyjensä mukaan. Aina se ei ollut mieluisaa, olisi ollut niin paljon muuta hauskempaa tekemistä. Työhön koitettiinkin kuitenkin keksiä jotain sivujuonnetta, joka teki siitä mukavaa. Ja liekö aika kultaa muistot. Mutta loppujen lopuksi ne aurinkoiset päivät paimenessa hyvän kirjan kanssa, heinäpellolla ojanvarrelta mesimarjoja napsien, lehmän kylkeen ensimmäiset sydänsurut itkien tai heinäkuorman päällä maaten ja pilvistä kuvia katsellen syntyneet muistot ovat säilyneet rakkaina. Niistä voin vielä tänä päivänä ammentaa elämäniloa ja voimia. Rakkaus maahan ja mahdollisuus asua maalla on yksi tärkeimmistä perinnöistä, jonka olen esi- isiltäni perinyt.
Omassa lapsuudessani lapsille ei sen kummemmin maksettu palkkaa tehdystä työstä, vaan se oli itsestään selvyys. Mutta miten hyvältä maistui äidin tuoma kahvi ja voileivät kotikaljan kanssa heinäseipään juurella istuen. Tai kun pitkän päivän päätteeksi pyöräilimme isolla porukalla uimaan. Tai kun heinät saatiin kuivina latoon ennen sadetta. Sen ymmärsi lapsikin, että se oli suuri ilon ja kiitoksen aihe.
Vielä tänä päivänäkin haluan tykätä työstäni. Pyrin tekemään olosuhteet sellaisiksi, että voin nauttia siitä, mitä teen. Paras palkka työstä on nähdä työnsä tulos. Yhdessä tekeminen oli ennenkin työn mukavuuden kulmakivi. Heinäpellolla tylsin työ oli haravoiminen, koska silloin joutui kulkemaan vähän muiden jäljessä, ei kuullut kaikkia juttuja mitä tarinoitiin. Vaikka ihminen tarvitsee aikaa myös yksinoloon ja hiljentymiseen, on yhteistyössä kuitenkin se voima, jolla suuret sillat rakennetaan. Oma KAPUA- kampanjani on vaatinut ponnistuksia myös läheisiltäni. Ennen kaikkea oma perheeni on ollut suunnaton tuki kaikissa tempauksissani. Ei vain avustaminen erinäisissä töissä, vaan myös henkinen kannustaminen ja tuki on ollut ensiarvoisen tärkeää. Omalla kotipaikkakunnallani Sievissä ja ympäristökunnissa monet ihmiset ovat ottaneet hankkeen omakseen. Olen saanut kampanjaani sekä raha- että tavaralahjoituksia, ilmoittautumisia erilaisiin talkoisiin satelee ja ideoita varainhankintaan pursuilee. Tyttöjen ja naisten asia koetaan tärkeäksi. Olen iloinen ja kiitollinen siitä!
Moni on kysellyt minulta tulevasta Afrikan matkasta. Olen joutunut tunnustamaan myös itselleni, että lapsena opitut tavat ovat juurtuneet minuun. En oikeastaan ole kerennyt koko matkaa vielä ajatellakaan, sillä työni on vielä kesken, varainhankinnasta puuttuu vielä 66%. Ehkä olisi kuitenkin aika ajatella jo myös matkaa. Tälle reissulle ei lähdetäkään kuin partioretkelle, pakaten rutiininomaisesti tutut tavarat makuupussin kanssa rinkkaan edellisenä iltana. Ehkä tämä matka vaatii hieman enemmän alkuvalmisteluja. Passi on uusittava, rokotukset tarkistettava ja tarvittaessa lisättävä, vakuutukset tarkistettava, varusteiden tarve selvitettävä ja täydennettävä. Kuntoakin pitäisi vielä hioa ja kantamuksia kevennettävä elopainoa pudottamalla. Eikä varmaan haittaisi, vaikka kielitaitokin kohenisi. Ja sen olen kyllä elämän varrella oppinut, että vaikka kuinka jotain odotat, niin usein se tulee nopeampaa, kuin ajattelit. Vaikka nyt tuntuukin, että lokakuuhun ja matkaan on vielä aikaa, niin kyllä se taitaa sitten kuitenkin yllättää kuin talvi autoilijan.
Aion kuitenkin nauttia tästäkin ajasta ennen matkaa. Varainhankintatyö on antanut minulle niin paljon iloa kohdatessani ihmisiä ja saadessani kannustusta, että pidän sen omana henkilökohtaisena palkkiona tästä työstä.