Kiitollisuus ja armollisuus ovat sanoja, mitkä ovat pyörineet mielessäni viime aikoina.
Kapuan myötä minulle on avautunut syvempi tietoisuus maailman köyhimpien naisten ja lasten elämästä. Tätä mielikuvaa olen verranut omaan arkeeni ja siinä oleviin mahdollisuuksiin sekä vapauteen. Minä saan käydä töissä. Saan harrastaa sitä mitä haluan. Voin muokata elämääni omien tarpeideni mukaan. Tunnen turvallisuutta sekä itseni että lasteni suhteen. Nämä ovat olleet minulle itsestäänselvyyksiä. Nyt tajuan se syvemmin kuin aikaisemmin ettei kaikilla ole näin. Tämän ajatus on nostanut kiitoillisuuden omasta elämästäni tietoisuuteeni mutta myös kovan halun mahdollistaa samoja asioita niille joilla niitä ei vielä ole.
Huomaan että tingin omista mieliteoistani tai havahdun siihen ettei minulla ole tarpeita itseni suhteen yhtä paljon kuin aikaisemmin. En tarvitse, minulla on jo, nyt on hyvä, voin antaa muille, ovat ajatuksia mitkä ovat tulleet haliuamisen tilalle. Kiitollisuus tulee näistä asioista ja siitä olen kiitollinen :)
Armollisuus on sana mitä käytän muita ihmisiä kohtaan helposti ja useasti. Mutta kun kyse on itsestä, tuo sana on kaukana. Minun pitää jaksaa ja onnistua. Mutta mitä jos en onnistu? Olenko arvoton, saanko enää kuulua joukkoon? Mitä asiasta ajattelee ihminen jolla arki on oikeasti taistelua perusasioiden ja tarpeiden kanssa. Hän ei ole lähtenyt taisteluun vapaaehtoisesti, motiivinaan jonkun muun ihmisen elämän helpottaminen ja siitä tunteesta nauttiminen. Hän taistelee jäädäkseen eloon, saadakseen äänensä kuuluville, saadakseen lapsensa kouluun tai pystyäkseen elättämään perheensä.
Tätä asiaa pohtiessani ja koska itse tiedän että teen kaikkeni saavuttaakseni tavoitteeni heidän auttamisen suhteen, uskallan laskea armollisuuden myös lähemmäs itseäni. Jos jostain syystä epäonnistun nyt, tiedän että loppuelämäni teen valintoja, joilla autan.
Tämä maailma on meidän yhteinen. Muokataan siitä kaikille armollinen, jotta kaikki voisivat tuntea olevansa kiitollinen.