Ajattelin tänään jakaa tarinan, jonka löysin sattumalta papereideni seasta. Tarina muistutti minua Kapua-projektista, kapuajista, mahdollisuuksista ja niihin tarttumisesta, tuntemattomaan hyppäämisestä.
Tarina kertoo intiaanien vanhasta perinteestä, jonka mukaan tyttöjen piti suorittaa tietty rituaali tullakseen naiseksi. Intiaanipäällikön tytär meni hermostuneena isänsä telttaan.
”Mitä minun pitää tehdä?” hän kysyi.
”Yksinkertainen juttu. Tässä on kori. Mene pellolle ja kerää se täyteen maissintähkiä.” isä vastasi.
”Siinäkö kaikki?” tytär kysyi.
”Ainoa sääntö on, ettet saa kulkea pellolla taaksepäin. Ainoastaan eteenpäin.”
Tyttö lähti helpottuneena hoitamaan tehtävää. Hän huomasi, että ensimmäiset tähkät eivät olleet kypsiä ja käveli niiden ohi. Seuraavat olivat liian pieniä. Hän ajatteli poimivansa koriin vain kaikkein parhaimmat tähkät.
Tyttö pysähtyi katselemaan hyvältä näyttäviä tähkiä, mutta hylkäsi ne, koska ne olivat liian täplikkäitä. Näin jatkui iltaan asti ja tyttö tuli pellonreunaan kori tyhjänä. Sitten hän muisti ettei saanut kulkea pellolla takaisin päin.
”Anteeksi. Epäonnistuin täydellisesti.” hän sanoi.
”Rakas tyttäreni”, päällikkö hymyili. ”Olet oppinut tänään elämäsi tärkeimmän asian. Sinun tulee aina tarttua tilaisuuksiin, kun ne ilmaantuvat. Ne eivät näet koskaan palaa takaisin.”
Jokainen kapuaja on uskaltanut tarttua tilaisuuteen olla osana tätä, mahdollisesti ainutkertaista, matkaa. He ovat uskaltaneet sanoa ”kyllä” matkalle, josta heillä ei ole ollut täyttä selvyyttä, hypätä tuntemattomaan. Matkalle, joka on pitkä, joka jaetaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Matkalle, jonka aikana koetaan suuria, pieniä, positiivisia, negatiivisia, jännittyneitä ja odottavia tunteita. Ehkäpä jotain sellaista, jota ei ole aiemmin kokenut tai tuntenut. Silti uskaltaisin väittää, että jokainen tekee tätä hymy huulilla.
Matkasta puolet on jo takana, mutta onneksi vielä puolet on jäljellä.