Kolme viikkoa sitten lensimme Etiopiasta takaisin Suomeen. Voimat olivat loppu ja kroppa teki tenän; pari viikkoa meni sairastellessa. Ajatukset myllersivät mielessä, kaikki nähty ja koettu oli päässä suloisena sekamelskana. Vähitellen arki on vienyt mennessään: ajatukset täyttyvät ergonomian opinnoista, työprojektista ja tulevasta keittiöremontista. Ilolla ehdin jo tervehtiä lumenkin tuloa, tuohan se meille valon ja mukavia liikuntamahdollisuuksia. Ilo oli kuitenkin valitettavasti ennenaikaista, nyt on taas osattava riemuita riittävästä ilmankosteudesta.
Kapua-projekti on myös jatkunut. Kalenteria on suunniteltu ja, kiitos taitavan kanssakapuaja-Saaran, kohta se on myynnissä. Itse olen päivittäin tehnyt Etiopian matkan uudestaan kelaamalla läpi ottamiani valokuvia ja samalla suunnitellut lupaamaani matkailtaa. Se onkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi; miten ihmeessä osaan valita sopivat kuvat ja kertoa ihmisille tällaisesta matkasta? Jokainen kuva tuo mieleen jonkun erityisen muiston, jota on vaikea avata ulkopuoliselle. Ainakin kotisohvan testiyleisön suunnasta saan enää palkakseni lähinnä säälinsekaisia ja kummastuneita katseita, kun innoissani alan selittää jonkun kuvan tilannetta tai naureskelen itsekseni. Onneksi kukaan ei kuitenkaan voi ottaa minulta noita muistoja pois ja mikä tärkeintä, tiedän, että eri puolilla Suomea on olemassa ainakin 11 muuta, jotka kyllä ymmärtävät!
Eilen siivosin vanhoja papereitani ja niiden joukosta löysin vuonna 2002 minulle saapuneen kirjeen, joka toi mieleeni toisenlaisia muistoja. Kirjoittaja oli etiopialainen Fitzum veljensä ja isänsä kanssa. Luin Fitzumin minulle kirjoittamaa runoa ja mietin, miten hienoa oli tutustua häneen. Katselin kuvia, joissa Fitzum keitteli kahvia ja letitteli hiuksiani. Yhdessä ihmettelimme myös hotellin pihalla joulupukkia ja harjoittelimme puistossa keinumista, mikä noin 15-vuotiaalta tytöltä oli jäänyt oppimatta. Olisi ollut upeaa tavata hänet tälläkin matkalla. Vaikka Fitzum ei unohdu ja häntä ei kukaan voi korvata, minua kuitenkin ilahduttaa se, että sain Kapua -matkallamme tutustua uusiin, upeisiin, etiopialaisiin ihmisiin sekä pohtia heidän kanssaan, miten tästä maailmasta saataisiin edes vähän tasa-arvoisempi paikka. Elämä jatkuu, Etiopiassakin, ja minulla on siellä nyt uusia ystäviä.
On helppo huomata epäkohtia, mutta on tärkeää muistuttaa itseään siitä, että myös kehitystä tapahtuu. Ensivaikutelmani tällä kertaa oli, että Addis Abeban kaduilla ei enää ollut niin paljon kodittomia kuin ensimmäisellä reissullani.Lähetystövierailulla varmistui, että tähänkin asiaan on oikeasti pyritty kiinnittämään huomiota yhteiskunnan taholta. Myös koulutusta kehitetään koko ajan ja suomalaiset ovat siinä apuna. Moni asia on Etiopiassa(kin) vielä huonolla tolalla, mutta on vain jaksettava uskoa, että eteenpäin mennään, vaikka hitaastikin.
Tämän syksyn aikana olen opetellut tässä päivässä elämistä ja vuorotteluvapaan turvin siinä omasta mielestäni melko hyvin onnistunutkin. Länsimainen, suunnitelmalliseksi koulutettu mieleni esittää kuitenkin minulle kysymyksen: ”Mitä seuraavaksi?” Vuorille tekee vielä mieli ja uskon, ettei Ras Dashen jää ainoaksi valloittamakseni huipuksi.
Haluan jatkossa auttaa edelleen myös kehitysmaiden naisia ja tyttöjä, mutta vielä pohdin, miten sen teen. Joka tapauksessa haluan jatkaa, koska uskon vahvasti siihen, että jokainen meistä voi tehdä oman osansa omalla tavallaan ja jokaisen työllä on merkitystä.
Ennen kuin antaudun uusien tuulten vietäväksi, on edessä vielä Kapua 2014 Etiopia -hankkeen finaali. Keräystavoitteestamme puuttuu vielä siivu ja tarvitsemme apua sen saavuttamisessa. Muistathan siis lahjoittaa! Kiitos!