Reilu kuukausi sitten istuin yhdessä kolmen muun Kapuattaren kanssa 6088 metrissä. Tunne siellä oli sanoinkuvaamaton. Elämäni kovimman fyysisen ponnistuksen uuvuttamana ja suunnattoman voittajan fiiliksen tuoman helpotuksen ympäröimänä, katselin hulppeita maisemia . Oma arki oli jossain kaukana ja hetki yläilmoissa oli todella pysähdyttävä. Olin niin kiitollinen tsemppaajille ja ennen kaikkea ammattitaitoiselle vuorioppaalle. Mutta se hetki oli ja meni. Matka alas ja arkeen alkoin. Polveni huusivat hoosiannaa jokaisella askeleella ja siltä on tämä arkikin matkan jälkeen hetkittäin tuntunut. Monet ystävät, sukulaiset ja tuttavat ovat kyselleet matkasta ja kokemuksistani siellä. Tulinko erilaisena takaisin? Saitko/ löysitkö sieltä hakemasi? ”En tiedä”, vastaan. Toivon että se jonain päivänä selviää. Mutta nyt jo tiedän että yksi asia varmistui mahtavassa Kapua-matkassani. Pääset sinne minne oikeasti haluat, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Tästä nouseekin kysymys että milloin tiedämme mitä oikeasti haluamme? Vastaus: Silloin kun se tuntuu hyvältä. Edelleen tahdon uskoa siihen että ne ovat aukeavat mitkä on tarkoitettukin aukeaviksi.
Suomessa suhteutuminen kehitysapuun on muuttunut valtavasti kahden viimeisen kuukauden aikana. Suuret pakolaisvirrat rajoillamme ja kantaväestön ristiriitaiset ajatukset asiaan ovat johtaneet siihen että kehitysapuun annetaan enemmän rahaa. Tämä kehityssuunta on minulle erittäin mieluinen. Ihmisiä tulee auttaa kotiseuduilleen ei repiä heidät juuriltaan vieraaseen kulttuuriin ja mahdollisesti rasismin uhriksi.
Käynti Boliviassa toi taas vahvasti esiin sen kuinka hienossa, PUHTAASSA, turvallisessa ja mahdollisuuksia täynnä olevassa valtiossa saamme asua. Minä olen suunnattoman kiitollinen siitä toivottavasti olet sinäkin.
,Kiitollisena kaikesta kokemasta ja tulevasta. Minna