Olen 50-vuotias kahden aikuisen tyttären äiti, joka on syntynyt maailmanparantajaksi. Erosin tyttärien isästä kun tyttäret olivat 1 ja 3–vuotiaita, ja voitte kuvitella, että elämä oli aikamoista rumbaa, sambaa ja tsattsattsaata. Tyttäret kasvoivat ja valitsin heille koulun: steinerkoulun, koska arvostan pitkää lapsuutta enkä pidä kilpailuyhteiskuntamme luomasta ilmiöstä, jossa kilpailu alkaa jo alaluokilla. Sen lisäksi, että itselläni oli jo koulutus ja töitäkin oli riittänyt kaupan-, hallinnon- ja pankkialalla, niin päätin lähteä 37-vuotiaana opiskelemaan toista ammattia. Vaihdoin sosiaalityön maailmaan, koska halusin tehdä töitä ihmisten kanssa, auttaa ihmisiä: tehdä niin sanotusti oikeita asioita. Tuon sosiaalialan peruskoulutuksen jälkeen opiskelin juuri työn ohessa sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon eli olen saanut opiskella kolme tutkintoa. Olen nyt opintovapaan jälkeen ollut viikon verran töissä, ja todella nautin siitä, että voin tavata ja auttaa ihmisiä. En voisi kuvitella tekeväni muuta työtä kuin sosiaalialan työtä. Tyttäret opiskelevat ensimmäisissä ammattiopinnoissaan ja valmistuvat ensi kevätkesällä. Mikäs tässä äiti-ihmisen ollessa :) Tulevaisuus näyttää hyvältä, sillä meillä on valinnan mahdollisuus.
Maailmanparantajana olen aina valmiina vallankumoukseen tarvittaessa. Olen toiminut aina jossakin yhdistyksessä, pyrkien auttamaan läheisiä sekä Suomessa, että kauempana. Tällä hetkellä meidän perheellä on kolmas kummilapsi Nicaraguassa, jonka koulunkäynnin mahdollisuutta tuemme. Olen myös käynyt Nicaraguassa ja tavannut kummilapsiamme ja heidän äitejään ja sisaruksiaan. Olen vieraillut Reilun Kaupan kahvitilalla ja ikuisesti muistan sen, kun viljelijä-isä ylpeänä esitteli kahviviljelmiään ja kertoi, että oli voinut laittaa tyttärensä kouluun paremman tulolähteen ansiosta. He asuivat kaukana vuorella ja lähin koulu oli kaukana alarinteellä sijaitsevassa kylässä. Meidän valinnoillamme ja teoillamme on aidosti merkitystä tuhansien kilometrien päässä asuvien ihmisten elämään ja tulevaisuuteen.
Olen läheltä seurannut pienen suomalaisen yhdistyksen kehitysyhteistyötä useita vuosia, kun toimin yhdistyksessä aktiivisesti. Yhdistyksen hankkeet saivat Ulkoasianministeriön kehitysyhteistyön hankerahaa, ihan sitä samaa rahaa mitä saavat myös nämä isot yhdistykset; Plan Suomi, Väestöliitto, Taksvärkki ja Kynnys ry (eri tavoin vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestö.), joiden hyväksi me Kapuajat keräämme varoja. Ulkoasiainministeriön hankerahoitukseen sisältyy aina omarahoitusosuus ja nämä keräämämme varat ohjautuvat kattamaan tuota rahoitusosuutta. Kehitysyhteistyö on hengeltään samankaltaista kuin sosiaalityö: pyrkimyksenä on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Ne hankkeet, joita itse olen seurannut läheltä, ovat tähdänneet juuri siihen ja hankkeiden vaikuttavuuden tulokset ovat olleet hyviä. Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä kehitysmaiden köyhyyttä ylläpitäviä rakenteita muuteta päivässä, mutta kaikki askeleet ovat tärkeitä. Tiedon ja taitojen lisääntyessä kehitysmaan ihmiset oppivat oikeuksistaan, mahdollisuuksistaan, rohkaistuvat vaatimaan parempaa tulevaisuutta. Se on oikea tie – step by step !
Olen oppinut vuosia sitten, ettei meistä kukaan pysty yksin maailmaa pelastamaan, mutta yhdessä pieniä tekoja tekemällä voimme luoda joillekin paremman elämän mahdollisuudet. Kehitysmaan lapselle, nuorelle, tytölle ja naiselle ne merkitsevät koulutusta, osallisuutta yhteiskunnallisiin asioihin, vammaisen kohdalla ensinnäkin osallisuutta ja mahdollisuutta päästä kotoaan ihmisten ilmoille.
Työskentelen sosiaalityössä ja olen iloinen, että meillä Suomessa on, kritiikistä huolimatta, kattava sosiaaliturva ja –palvelut. Kehittämistä niissäkin on, mutta ne ovat olemassa. Kehitysmaissa ei ole tällaisia palveluita, on usein kysymys myös ihmiskäsityksistä ja ihmisarvoista. Kannattaako nyt vammaista lasta, tyttöä tai naista viedä kotoaan vertaistuen pariin, kouluun jne? Kannattaako tyttöä ylipäätään kouluttaa, kun perheellä on niukasti varoja? Syntyä tytöksi kehitysmaahan on jo riski itsessään. Me tiedämme, että kannattaa, meidän ihmisarvomme pohjautuu käsitykseen, että kaikilla on oikeus hyvään elämään ja koulutukseen, tulevaisuuteen.
Me kaikki tiedämme näistä asioista vähintäänkin teoriassa, mutta nyt voimme toimia ja antaa oman lahjamme ja tehdä osaltamme maailman hiukan paremmaksi paikaksi. Tulevaisuus on se, mihin vaikutamme tämän päivän teoillamme. Täällä Suomessa, jokainen meistä tekee tänä päivänä ratkaisuja, joiden vaikutus ulottuu tulevaisuuteen – niin omalla kohdallamme kuin lastemme kohdalla. Voimme tarjota sen mahdollisuuden kehitysmaan lapsille ja nuorille, jotka voivat myöhemmin tehdä valintoja ja ratkaisuja omien lastensa tulevaisuuden hyväksi tukemalla myös heitä koulutukseen ja osallisuuteen.
En ole itse koskaan lukeutunut niin sanotusti hyväosaisiin, vaan olen ollut pienipalkkainen tai keskituloinen. Se ei ole estänyt ajattelemasta ja toimimasta muiden hyväksi. Muistan, kun tyttärien ollessa pieniä, meillä oli toisinaan 10 markkaa viikoksi ruokaan rahaa. Se riitti, kun teki taikatemppuja :) Tarpeellisia isompia hankintoja: urheiluvälineet, pyörät, hankittiin käytettynä. Jokainen, siis ihan jokainen voi tehdä osuutensa, se ei ole omasta varallisuudesta loppupeleissä kiinni. Kehitysmaissa jopa 5 eurolla saadaan paljon aikaiseksi, meille se ei ole paljon.
Kynnys ry:n Etiopian kehitysyhteistyökohteisiin tutustuminen ja Ras Dashen vuori odottavat meitä Kapuajia lokakuussa -14. Sitä ennen meillä on täytettävänä henkilökohtaiset keräystavoitteemme, joiden täyttymiseksi tarvitsemme kaikkien tuen. Keräysvaroja ei käytetä Kapuajien matkakuluihin. Kapuajien keräystavoitteitta voit tukea osoitteessa http://www.kapua.fi/lahjoita/
Tule mukaan !
Step by step – askel kerrallaan – Kapuaja Seija