Kännykkä piippaa. En ole ensin ihan varma, merkitseekö signaali töihinlähtöä vai patikointipäivää teltta-aamiaisen kautta. Puhtaat, valkeat lakanat muistuttavat kuitenkin edellisiltana upgreidatusta Bishkekin hotellista. Tutussa majapaikassa yöpyminen ei onnistunut kiinteistön sähköongelmien vuoksi ja siksi hieman repsottava ryhmämme pölähti varsin kiiltävään keskustahotelliin puoliltaöin. Kylpyhuoneessa on kaikki viimeisenpäälle sadesuihkuineen ja hohtavine aamutakkeineen. Valot ohjautuvat hipaisukytkimillä. Kaikki on toisin kuin vuorilla teltassa. En enää tiedä, pidänkö siitä. Leveästä sängystä kyllä, mutta samalla yritän todentaa itselleni koko Kirgisian matkan loppusointuja. Tarkistan, että selkärepussa on passi ja painun alakertaan aamiaiselle. Suodatinkahvin mahdollisuus on tullut vihreän teen rinnalle.
Tänään on vuorossa kotiinpaluu Suomeen. Tunnelmat ovat moninaiset: On hienoa, että kohta pääsee kotiin rakkaiden luokse. Samalla vuoriston hiljaisesta, vain satunnaisen helikopterin äänen rikkomasta, äänimaisemasta luopuminen ottaa koville. Olen juuri saanut ensiaistimukset keskiaasialaisen kulttuurialueen värinöistä ja nytkö tämä jo päättyy! Paljon kysymyksiä, nähtäviä paikkoja ja käymättömiä keskusteluita olisi tyrkyllä. Ai niin, ja ne tuliaiset. Osa ryhmästämme on tehnyt hankintoja jo Karakolissa tai Issyk-Kulissa, osa aikoo luottaa pääkaupungin lentokentän valikoimiin. Mitä tuoda kotiin likapyykkinyytin lisäksi? Aprikoosihillo, huovutettu saunahattu, nahkakoru, pähkinäsekoitus, alpha spirit, kivi jäätiköltä tai miniatyyrijurtta kääritään ohueen pakkauspaperiin. Paljon enemmän käärin kuitenkin sydämeeni tältä matkalta; tapaamani ihmiset, käymäni keskustelut kapuajien kesken, vuoriston kirkkaan valon ja kunnioittavan hämmennyksen koko kirgisialaisen kulttuurin edessä. En halua unohtaa kivisen erämaan jylhyyttä, aamuvaloa Pesnja Abayan juurella, lapsia kesäleirillä tai pelonhäivähdystä taksin välttäessä peräänajon täpärästi.
Viimeiset kuvat napataan Bishkekin aamuruuhkasta. Maanantai täälläkin, viikon toimet ja tohinat alkavat täälläkin. Valoissa Lexus ja Lada rinnakkain. Ihmiset odottamassa pieniä ”chicken buseja” asemalla. Konditoriat avaavat kakkumyynnin. Kivihiilen käry tulee bussiimme vaikka laitakaupungista saakka. Mietimme vierustoverin kanssa, miten Bishkek tulee kehittymään lähivuosina. Tänään bussi ei pääse jättämään meitä Manas Internationalin pääovien eteen (eilen piti kääntyä kadunlevyisen pomppulinnan tieltä). Lastaamme tottuneesti vaelluskassit kärryihin ja eikun lähtöselvittämään Turkish Airlinesin tiskille. Passintarkastus sujuu nopeasti enkä edes piippaa tällä kertaa turvatarkastuksessa.
Lentokenttien välitilamainen haahuilu on jotenkin liikuttavaa. Istanbulissa käy kuhina. Risteyskohdasta pääsee vaikka minne. Ryhmäläisemme rupattelevat menneistä ja tulevista reissuista; kuka muistelee Intian aikoja, kuka odottaa Etelä-Afrikan vierailua. Kirgisian matka on takuulla ollut monelle jotain, mitä ei ihan heti pysty lokeroimaan sen monitasoisen kokemuskattauksen ansiosta. Istanbulin kentällä kulkiessa mieleen tuleekin laulun sanat:
”Ei täällä ole alkua tai loppua / Ei mennyttä tai tulevaa / Kaikki virtaa lävitseni kuin putous / Ja olen kiitollinen tästä kaikesta / Mitä mukaani sain.”