Olen jo muutaman viikon pyöritellyt tätä blogitekstiä mielessäni. Aluksi ajattelin, että voisin kliseisesti kirjoittaa, kuinka onnellisessa asemassa olen. Voisin verrata suomalaista terveydenhuoltoa Nepalin vastaavaan. Voisin pohtia kuinka onnekas olen, koska minulla sentään oli mahdollisuus matkustaa Nepaliin. Kuinka onnekas olen, että olen saanut viettää lapsuuden, jossa sain olla lapsi ja kuinka jonain päivänä, jos niikseen tulee, saan itse päättää kenen kanssa solmin avioliiton tai hankinko lapsia. Voisin surkutella sitä, että vuoden Kapua-projektin huipentuma on se, että toivotan uusille ystävilleni hyvää matkaa, ei se, että olen onnellisena Everestillä. Lopuksi voisin todeta, että olen etuoikeutettu, minulla ei pitäisi olla valittamisen aihetta.
Oma matkani peruuntui siinä vaiheessa, kun ortopedi ilmoitti säären kipsauksen kestoksi kahdeksan viikkoa. Olisin voinut olla varovaisempi ennen matkaa, olisin voinut luistella rauhallisemmin tai jättänyt taitoluistelun kokonaan väliin. Mutta se en olisi minä – minä en eläkesäästä.
Tässä siis makaan, parhaan ystäväni sohvalla Turussa. Muut Kapuajat pakkaavat, minä mietin, jaksanko keittää kahvia, mutta totean, että se on liian hankalaa. Kaverillani ei ole niin isoa kahvikuppia, että se kädessä voisi hyppiä yhdellä jalalla takaisin sohvalle siten, että kahvi ei läiky. Vieressäni on koko yön uskollisesti nukkunut Myy-koira, joka katsoo minua isoilla silmillään ja näyttää siltä, että voisi haluta ulos. Anteeksi Myy, se ei nyt minulta onnistu.
Olen kuullut lukuisia säälimisiä, harmitteluja sekä voivotteluja matkani peruuntumisen takia. Kuinka minua mahtaakaan harmittaa, kun en pääse Nepaliin! Tiedättekö mitä? Ei minua nyt niin paljoa harmita. On totta, että mielummin olisin nyt paniikkipakkaamassa kuin odottaisin tässä sohvalla kinttu kipsissä perjantaina olevaa röntgeniä. Mutta minulla on monta syytä olla onnellinen, tässä ja nyt.
Ensinnäkin, minulla on ystävä, jonka sohvalla maata. Toiseksi, minulla on työpaikka, jonne paluuta odotan paljon. Rakastan työtäni ja en aio enää kertaakaan valittaa pienistä hankaluuksista. Työpaikalla minua odottaa 17 maailman ihaninta lasta, joille minä olen tärkeä. Kolmanneksi, olen kuitenkin ottanut sairaslomasta kaiken irti. Tämä on onnistunut, koska minua on jaksettu kuskata paikasta toiseen, minulle on kannettu kahvia sänkyyn ja minua on odotettu vaikka liikunkin hitaasti. Minua on jaksettu, vaikka minä en aina olekaan jaksanut. On minullakin heikot hetkeni, itken, kun kukaan ei näe.
Tärkeintä näissä viikoissa on kuitenkin ollut oivaltaa, ymmärtää ja sisäistää asioita. En pääse nyt Nepaliin, mutta voin lähteä sinne joskus toiste, melkeinpä milloin vain. Ehkä tarkoitukseni on olla siellä joku toinen kerta, jollain toisella porukalla. Ehkä se, että olen nyt täällä, on tärkeämpää. Ehkä joku tarvitsee minua enemmän täällä, kuin Nepalissa. Sähköpostissani on uusia lentolippuja ja maailma on edelleen avoinna, ihan joka päivä. Ja kun tosissaan alkaa miettiä sitä, etten nyt lähde Nepaliin, niin mitä väliä sillä loppujenlopuksi ja suuressa mittakaavassa on? Ei mitään. Ei niin yhtikäs mitään, maailma ei pyörikään vain minun ympärilläni.
Niinkuin sanotaan, jos jokin asia häiritsee sinua elämässäsi, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, niin hyväksy se. Jalan parantumista en voi nopeuttaa, jalan rikki menemiselle en voi mitään. Mutta omalle asenteelleni voin. Minulla on kaikki hyvin.