Istuin eilen kahvilassa ja katselin ohi lipuvia ihmisiä. Yksi näytti kiireiseltä, toinen huolestuneelta ja kolmas ei pystynyt kätkemään onneaan, vaan hymyili veikeästi. Mietin, että onpa kiva olla tässä ja tarkkailla. Olla vaan ja möllöttää ja antaa ajan kulua. Elämä on usein niin hektistä, ettei sitä ”olla vaan” -olotilaa juurikaan kohdalle satu.
Kesken syvimmän lorvimiseni, olkapäälläni istuva Kapua-ukkeli (kuvassa) kuiskasi, että ”Niin. Kivaahan se leppoisa rentoilu on, mutta kohta vaellat korkealla ja happea on niin vähän, ettet jaksa kylkeäsi makuupussissa kääntää”. Kahvi oli mennä väärään kurkkuun ja silmät pullistuivat päässäni. Tunne kiteytyi yhteen sanaan ja se sana oli APUA.
Mitä lähemmäksi matka Nepalin rinteille tulee, sitä hämmentyneempi olen siitä, että olen tässä. Ihan puskista tämä edessä oleva reissu ei toki tule, sillä ajattelin kyllä asiaa harkiten hakiessani mukaan joukkoon. Kapua on myös pysynyt mielessä treenatessani reissua varten (vähän – en riittävästi), kerätessäni rahaa, puhuessani Nepalin tyttöjen koulutuksesta ja vastatessani kymmeniä kertoja kysymykseen ”miksi ihmeessä”. En ole ehkä kuitenkaan ajatellut itse reissua vaan Nepalia. Se konkreettinen Everestin rinteillä kapuaminen on ollut jossain hamassa tulevaisuudessa. Nyt se ”hama” alkaa olla jo aika lähellä ja se kahvi on edelleen väärässä kurkussa.
Näin ollen olen päättänyt olla murehtimatta, siitä kun ei oikeastaan ole minkäänlaista apua. Elämä vaatii ajoittain ratkaisuja jotka tehdään yksinomaan tunteella. Ja se tunne on yhä sama kuin silloin vuosi sitten Kapua-hakemusta kirjoittaessa. Haluan auttaa. Tehdä jotain tässä maailmassa jossa niin moni jättää tekemättä.
Tämä ei tee minusta vielä hyvää ihmistä vaikka joku töissä siitä sarkastisesti veistelikin. Tämän tekee minusta vain ihmisen. Sellaisen kuin me kaikki oikeasti pohjimmiltamme olemme vaikka tuppaamme sen unohtamaan huolehtiessamme omien murojen määrästä.
