Mitä mielessä, kapuaja?
Vai blogivuoro? No, niin sanoo kalenteri! Apua! On muuten ensimmäinen kirjoittamani blogiteksti ikinä, tämä. Kolumneja olen kyllä kirjoittanut ja pöytäkirjoja, järjestyssääntöjä, runoja, sketsejä, laulun sanoja, Wilma viestejä ja vaikka mitä, joten miten vaikeaa tämä nyt sitten voisi olla. Ensin pitää vain keksiä aihe… Nerokas ajatus, tuore näkökulma tai jotain vastaavaa. Sitten muutama fiksu mielipide, ehkä vähän faktatietoa ja lopuksi tietysti jotain henkevää, kannustavaa tai kuolematonta.
Tai sitten voisin vain tyynesti laskea rimaa ja kirjoittaa ensi-illan jälkimaininkien ja murhaisan flunssan keskeltä muutaman rehellisen kappaleen siitä missä mennään. Esimerkiksi niistä asioista, jotka juuri nyt pyörivät päällimmäisinä tulevan kapuajan mielessä. Ja kyllä, päällimmäisessä on kaksi l-kirjainta. Googlasin sen juuri.
1) Varainhankinta. 5000€ on kirjastonhoitajan kahden kuukauden palkka. Jos se fakta siis jotakuta kiinnostaa. Koska olen pienipalkkainen, kulutusvastainen, surkea pyytämään ilmaiseksi ja huono myymään tarpeetonta, pääideanani oli jo alunperin tehdä työtä. Minut voi siis ostaa tekemään minkä tahansa työlään, ikävän, vaikean tai muuten vain hoitamatta jääneen homman ja palkkio ohjataan Kapua tilille. Uhkarohkeasti ilmoitin Facebookissa olevani varsinainen moniosaaja; tapetointia, lastenhoitoa, juontokeikkoja, satuhetkiä, leivontaa, siivousta, lemmikkien hoitoa, HarryPotter-teemabileitä, mummojen ulkoilutusta kompostin tyhjennystä ja kuusiaidan leikkuuta. Jos en osaa, niin sopivasta summasta opettelen. Koska pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat kaikki, paikallislehti kiinnostui uhoamisestani ja kirjoitti viikko sitten kapuamisprojektistani jutun. Nähtäväksi jää, lisääkö julkisuus työtarjouksia.
Toistaiseksi olen tehnyt yhden kuolinpesän loppusiivouksen, myynyt muutaman teatterilipun, suunnitellut teatteriesityksen kampaukset koristeineen ja toiminut ovivahtina jooga-festareilla. Työlistalla odottaa neljä ikkunanpesua, yhdet Harry Potter teemasynttärit, pari kuskikeikkaa ja kesäteatterin tuottajan pesti. Usea ihminen on myös taputtanut olkapäätä, kehunut ideaa ja ilmoittanut palaavansa asiaan kevään tai kesän aikana. On myös käynyt ilmi, että ihmiset inhoavat aika yllättäviä juttuja. Kuten ikkunanpesua.
Aion myös kokeilla Kapua-teen, -kahvin ja -lakun myyntiä työpaikoillani, sekä kevään tullen kasvomaalausta iltatorilla. Häpeäkseni joudun kuitenkin tunnustamaan, että myytävien lakupakettien nouto Helsingistä virka-aikaan, on jo osoittautunut miltei mahdottomaksi tehtäväksi.
2) Kapua-paita. Ystäväni ompeli minulle kauniin pellavapaidan, johon kaikki varoja lahjoittaneet saavat kirjoittaa nimensä tekstiilitusseilla. Ajatuksena on, että kun puen paidan päälleni vuoriston korkeimmalla kohdalla, paidassa näkyy konkreettisesti auttaneiden ihmisten määrä. Paita valmistui kiireellisyysjärjestyksessä vasta teatteripuvustuksen jälkeen, joten seuraava hommani on etsiä kaikki tähän mennessä rahaa lahjoittaneet. Nimiä paidassa on tällä hetkellä vasta viisi, mutta rahaa tavalla tai toisella lahjoittaneita on jo toistakymmentä. Jotta homma pysyisi edes jossain määrin hallussa, tein puhelimeeni muistion, johon kirjaan nimet, joilta pitää vielä pyytää nimmari. Tällä hetkellä paita asustaa autossani, jotta se olisi aina kätevästi saatavilla. Toistaiseksi vain yksi lahjoittajista on mysteeri, mutta ehkäpä hänkin ilmiantaa itsensä, kunhan paidan maine kasvaa. Toisaalta, mysteerit ovat kiehtovia ja voin kyllä itse kirjoittaa paitaan sanan mysteerilahjoittaja.
3) Retkeilyvälineet ja niiden puute. Toisin kuin ilmeisesti lähes kaikki muut kanssakapuajat, minä en omista minkäänlaisia retkeilyvarusteita. Lähimmäs oikeaa retkeilyä olen päässyt, kun yläkouluikäinen poikani harrasti partiota ja kuskasin nuoria lainarinkkoineen yöretkille. Liikun kyllä luonnossa ja olen nukkunut teltoissa ja riippumatossa ja olen jopa harrastanut useamman vuoden sunnuntaisuunnistusta, mutta hyvin harvoin hankin itselleni mitään lajikohtaisia välineitä. Yleislenkkarit ja -housut ovat riittäneet kaikkeen. Nyt olen toistuvasti yllättänyt itseni selailemasta netin vaelluskenkävalikoimia ja pohtimasta sitä, minkälaiset kengät ihan oikeasti riittäisivät, jos tykkään kulkea kesät paljain jaloin ja paikalliset oppaat ja kantajatkin selviytyvät pelkillä crocseilla. Kilometrejähän ei kerry kovin paljon, mutta toisaalta maasto voi olla haastavaa. Voisikohan vanhoilla pehmeävartisilla DrMartinseilla vaeltaa? Sellaiset omistaisin jo. Tai riittäisivätkö kevyet ja myöhemmin muuhunkin käyttöön sopivat paljasjalkavaelluskengät? Sovitin jo siskoni tarjoamia ”oikeita” vaelluskenkiäkin, mutta ne tuntuivat kovin kömpelöiltä ja raskailta.
Makuupussi ja aurinkolaturi minulle on jo luvattu lainata ja repun, villakerraston ja jonkinlaisen tuulipuvun omistan. Onkohan ihan oikeasti pakko hankkia vielä jotain muuta vai selviäisinkö kaikesta luovuudella ja lainaamalla? Milloin mahdamme saada sen luvatun varustelistan? Joku puhui muistaakseni tapaamisessa myös jotain vettä suodattavista vesipulloista ja ne vakuutus-asiatkin pitänee vielä selvittää.
Vaikka asiat pyörivät jatkuvana luuppina mieleni perukoilla, en silti koe stressavani matkaa, enkä edes varainhankintaa. Jatkuva kaaoksenhallinta on minulle työn ja harrastusten puolesta tuttua, ja olen havainnut, että asioilla on taipumus järjestyä, kunhan vain on itse aktiivinen ja avoimin mielin. Pieni pala kerrallaan. Tai askel. Tai euro. Seuraava askeleeni on tästä surkeasta flunssasta toipuminen. Ja sitä seuraava Gabriel, tule takaisin! -näytöskaudesta selviäminen. Ja sitä seuraava kai sitten se vaelluskenkien osto… tai hetkinen! Voisikohan niitä Gabrielin lippuja myydä jollekulle hyväntekeväisyysmielessä? Katsomossa olisi vielä tilaa ja jos käyttäisin hyväkseni ryhmäalennusta, saisin yhdestä lipusta voittoa viisi euroa…